Ja mikään ei tunnu miltään

Nimimerkki: Rihanna (16)

Mitä jos viiltelisin.. Kuka siitä välittäisi? Ketä kiinnostaisi? Kuka muka näkisi? Kaikki. Poikaystäväni ainakin. Hän tietää asiasta, ja olen luvannut etten enää tee niin. Silti haluan. Haluan niin pahasti rankaista itseäni, koska tuntuu etten muuten saa mielenrauhaa. En voi puhua hänelle, koska saan vain paskemman olon. En voi puhua vanhemmille, he eivät ymmärrä. Minulla ei ole hyvää ystävää, kenelle jutella tällaisista asioista. En uskalla mennä terveydenhoitajallekaan, koska se olisi noloa.

Mutta en pysty pitämään näitä asioita sisälläni enää kauaa. Joku aika sitten nämä asiat itkettivät. Nyt en enää tunne mitään. Olen vain ärtynyt, mitä normaalisti en ole. En ikinä huuda tai sano pahasti, tänään huusin ja kiroilin. Isäni kuullen. Olen niin puhki. Tuntuu että millään ei ole väliä. Vaikka silti on. Olen lukion ensimmäisellä luokalla, minulla on poikaystävä, monta kaveria. Mutta silti mikään ei mene hyvin. Vihaan äitiäni. Hän on niin nolo. Isäni on alkoholisti. Ei väkivaltainen eikä ollenkaan siten miten ihmiset luulisivat. Hänelle vain maistuu alkoholi joka päivä, ja häneltä täytyy hyvissä ajoin kysyä saako kyytiä jonnekkin. Siskollani on masennus. Veljeni on työtön. Ja minä? No mää oon muuten vaan paska.

Olin kuukausi sitten keuhkokuumeessa, olin koulusta kaks viikkoo pois ja lukiossa se on iso juttu. Jää paljosta ohi. Pääsin silti kursseista läpi, vaikka arvosanat eivät olleet samanlaisia kuin minulla yleensä on ollut. Mutta koska olin kipeä niin kauan, luulisi sen ymmärtävän. Loukkaannuin silti kun äitini sanoi ruotsin numeroni olevan huono. 7½. Nyt on uusi jakso, ja uudet aineet. Stressi on suuri, pitää lukea kaksi kirjaa ja maksaa teatterii ja maksaa ruotsin matkaa ja maksaa sairaalakuluja.

Pitää myös tehdä biologian tutkimus. Stressaa niin vitusti. No, siitä raha-asiasta vielä. Mun perhe ei oo mikään rikas. Mun sairaalareissuun (lääkkeet, sairaala, lääkäri) meni yli 700e. Sitten koulukirjoihin, Puolan reissuun, uuteen lääkärireissuun, seuraavaksi Ruotsin matkaan ymsyms. Ja vaatteitakin haluaisin, mutta ei ole rahaa. Ja on todella masentavaa kuunnella, kuinka poikaystäväni ostaa koko ajan uusia kenkiä (omistaa jo varmaan 7 kenkäparia), uusia vaatteita, mopoon tarvikkeita. Ja perhe ostaa kaikille neljälle lapselle vaatteita, ruokaa, lisää vaatteita. + poikaystävä menee varmaan neljään kesätyöpaikkaan, vaikka hänellä on jo paljon rahaa. Mulla ei oo kesätyöpaikkaa (ainakaan varmaksi vielä), ja mulla ei oo yhtään rahaa.

Ei se vielä tähän lopu! Olemme yrittäneet harrastaa seksiä. No, olen liian tiukka. Se sattu, ja luultavasti tulee sattumaan. Kaikki sanoo, että liukuvoide sitä ja kondomi tätä ja sormetus tota jne. Ei se oo niin mustavalkosta. Kaikkea olen kokeillut, mutta ei toimi. Montakin kertaa. Menee tunteisiin, kun en pysty antamaan poikaystävälleni sitä mitä hän haluaa. Pystyn tekemään pettingiä, mutta en yhdyntää. Ja vaikka se olisi tarpeeksi, ei se ole ”tarpeeksi” pitkään. En voi lopun elämäni olla neitsyt ja selibaatissa. Kaikki olisi helpompaa, jos en olisi enää neitsyt. Kumpa se vain menisi jo ohi.

Oon myös aika paska tyttöystävä. Oon mustasukkanen, oon huomionhalunen. Aina kun poikaystävälläni on lukiobileitä, en tykkää siitä. En hirveesti tykkää että poika juo, mutta silti saatan itse joskus mennä juomaan, mutta tosi tosi harvoin. Ehkä se on vain ne lukiobileet, koska hänen lukiossaan on paljon ihmisiä, joista en pidä. Vihaan. Yli kaiken. Vanhoja koululaisiani. Hyi. Ja se, että hän on siellä näiden alipukeutuneiden huorien kanssa, ei ole ok! En halua tuntea näin, mutta mua ottaa aina kurkusta ja mahasta, kun edes ajattelen hänen menevän näihin bileisiin. + emme ole nähneet viime aikoina niinkään usein. Ainakaan niin usein, kuin ennen. Kun olin kipee, emme nähneet kahteen viikkoon. Sitten taas viikkoon. Sitten olin viikonlopun Puolassa, ja sitten näimme pari päivää. Mutta sitten alkoi koeviikko, ja emme nähneet taas viikkoon. Rakastan häntä, olen onnellinen hänen kanssaan (10kk yhdessä). Haluan vain huomiota. Nyt voin sanoa, että näkemättömyys ei enää haittaa. Olen jo tottunut siihen. Onko se huono asia?

Olen huono tyttöystävä. Valitan vähän väliä turhista asioista, mistä en tosiaan haluaisi valittaa. Tunnen asioita, mitä en haluaisi tuntea. Ja vihaan itseäni sen takia. Poikaystäväni sanoo, että rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, ja että valittamiseni on osa mua ja että mun ei tarvis muuttua sen takia. Mutta mun on pakko, vihaan itseäni. Jos olisin hän, en haluis seurustella itteni kanssa. Oon just sellanen, mitä en haluis mun poikaystävän olevan. Haukun usein itseäni, koska en tunne olevani hyvä tyttöystävä. En kuitenkaan petä, enkä valehtele. Olen vain liian epävarma ja liian mustasukkainen, liian kontrolloiva.. ei kukaan halua olla sellaisen kanssa.. en mäkään…

Odotan vain sitä hetkeä, kuin jompikumpi ei enää jaksa. Jos hän jättää mut, en voi sitä pysäyttää. Ymmärtäisin sen täysin… Ehkä olisi parempi tehdä molemmille palvelus ja erota… Ehkä pitäisi aloittaa selibaatti… En edes halua lapsia… Joten mitä järkeä? Satuttaisin vain häntä koko ajan.. en vain jaksa.