Hukassa

Nimimerkki: hukassa (16)

Oon koko mun elämän piilotellut muilta sitä kun on paha olla. Kavereita kyllä on tietäny muttei niistä oo ollu varsinaisesti apua. Oon vaan aina siivuttanut sen ja pakottanu itteni unohtaa että on paha olla ja se kaikki mitä on itteltäni peitelly vaan on kasaantunu mun sisälle. Nyt hetki sit kaikki tuli ulos paniikkikohtauksen muodossa kahtena peräkkäisenä iltana. Ennen niitäkin olen kokenu olevani aika maassa mutta jälleen kieltäny sen itteltäni. Olin retkellä ja yht äkkiä kaikki vaan tuntu liialta ja hengitys kiihty. Kello oli yli puolen yön ja lähin vaa ulos koska kaikki muut paitsi pari aikuista nukku. Menin huussin eteen ja ajattelin että tää menee nopee ohi, eipä menny se vaa pahenin ja paheni.

Tajusin etten voi enää liikkua muuten vie kompastun ja satutan itteni kuitenkin maasto oli kivikkoista. Yritin saada sirin soittaa yhelle niistä johtajista jotka oli hereillä, mutta mun kieli ja sormet kaikki oli nii puutunu ettei siitä enään tulllut mitään. Pelkäsin et jään aivan yksin ja vasta aamulla mut löydetään sieltä. Lopulta nää mun johtajaparit kuuli mut ja tuli auttaa. Ne sai mut rauhottuun ja mentiin nukkuu. Juteltiin sen toisen kanssa jo sillon mistä tää mahto johtua ja tajusin siinä samassa ittekki että taidan olla aika loppu ja täynnä kaikkea.

No päästiin sitte yön jälkee kotii ja kotona vaan nukuin ja itkin. Lopult se kohtaus tuli taas. Laitoin näille samoille aikuisille viestiä ku tiesin että ne on samassa paikassa. Ne autto ja sai sen mun kohtauksen tunnin jälkeen meneen ohi. Sit molemmat näistä lähti omiin koteihin ja jatkoin toisen kanssa juttelua vielä muutamia tunteja. Pääsin nukkuu ja en mennyt kouluun ja se oli vaan hyvä päätös. Noide kohtauksien jälkeen oon heränny siihen että oon tosi hukassa. Yleensä ylipositiivinen, nauravainen ja toosi sosiaalinen tyyppi. Ja nyt perun kavereiden kaa näkemisii koska ahdistaa niin paljon ja oon vaan omassa huoneessa.

En jaksa keskittyä mihkään mikään ei kiinnosta ja haluun vaa vajota mun sänkyyn. Ootan iltaa että pääsisin nukkuu. Ja mun on vaikee ymmärtää täät itken melkei joka päivä. Oon puhunu kyl sen toisen aikuisen kaa jonkin verra mutta tuntuu että rasitan sitä liikaa ja että pilaan kaiken jos vaa koko aika puran sille vaikka se saakin mun olon paremmaksi. Se on ihana miten se on auttanut mutten vaa enää uskalla purkaa sillekkää.

Pelottaa ajatus että oon taas yksin tän kaiken tunnemyllyn kanssa. Jouduin soittaa eilen töihin että mä en yksin kertaisesti ole työkykyinen. On monia asioita jotka aiheuttaa tätä se miten ihmiset mulle puhuu, miten vanhemmat reagoi noihin kohtauksiin kun kerroin niistä, koulu, työt, partio, paineet ja vastuut, kaikki vanhat asiat. koen että oon vaa aivan yksi tässä kaikessa