Haluan Pois

Nimimerkki: En keksi nimimerkkiä (13)

Oon muiden mielestä ihan normaali lapsi. Olen iloinen ja onneton. Musta ei kuitenkaan tunnu siltä ja mulla on ollut jo pitkää huono olla ja haluaisin vaan mennä pois. Mulla on ollu todella huono olla jo tämän lukuvuoden alusta.

Kaikki vähän niinku alkoi kesälomalla, kun sain kuulla, että mun mummolla on syöpä. Se ei vielä kunnolla mastentanut mua, vaan pikkuhiljaa mä vaan murruin. Mun vanhemmatkin eros, se oli mun mielestä ihan hyvä, koska ne riiteli paljon ja huusi. Yksi suurimpia asioita oli, kun mun isosisko joutui suljetulle sen syömishäiriön takia. Se oli aika surullista muille paitsi mun iskälle, joka ei ees oo sen oikee isä. Sillon alkoi jo tulee suurimpia merkkejä masennuksesta ja muista ongelmista mun kanssa.

Mä aloin myös olee enemmän parin mun kaverin kanssa, mikä oli todella huono ajatus, koska ilman sitä, en olisi näin huonossa tilanteessa. Mulla oli yks kaveri, joka on joku saatananpalvoja enkä mä sillon tajunnut, että se olisi huono juttu. En kuitenkaan aio kertoa mitä kaikkea pahaa se teki mun mielelle. Mun äidilläkään ei mene ollenkaan hyvin ja se ajoi kolarin jossa meidän koko perhe oli mukana, paitsi isä. Juuri ennen sitä hän myös ajoi minun jalkojen päältä, mutta se oli jo tämän vuoden puolella.

Alkuvuodesta mä kuitenkin viiltelin ja söin hirveesti lääkkeitä ja toivoin vain, että kuolen. Yhdessä vaiheessa, kun vahingossa mainitsin, että voisin halutessani hypätä ikkunasta ulos ja kuolla, mun isä suuttu siitä sikana. Ymmärrän kyllä, että se saattoi säikähtää, mutta silti. Se huus, että tarvitsen apua ja mä jo silloin tiesin, että niin tarvitsenkin. Luulin saavani oikeesti apua, mutta turhaan, koska eihän mun isä mulle mitään apua hanki.

Mulla on varmaan nyt myös alkava syömishäiriö ja voin ite myöntääkin sen, koska mun mielestä olen läski, ruma ja mulla on liika rasvaa kaikkialla. Oon myös mun kavereista kaikkein painavin. Mä yritän alottaa urheilun, mutta sekään ei näytä auttavan. Tiedän, että jotkut sanoo kuinka ne on ylipainoisia ja on okei sen kanssa, mutta mä en oo. Mä vaan katon jotain tyyppiä ja toivoisin, että olisin se.

Mun kaveri, josta puhuin, se vähän niinkuin yllytti mut viiltelemään, koska se ite teki niin. Tiedän, että se ei ole sen syy, koska silläkin on masennus, mutta sen elämä on kuitenkin niin paljon parempi kuin mun, mut se ei vaan tajua sitä. Tuntuu myös, että mun isä ei rakasta mua, koska se huutaa mulle ja sanoo kuinka mun opettaja on oikeassa, kun sanoo mua rasittavaks ja muuta. Mua ja mun toista kaveria, myös sanottiin kiusaajiks eikä me oltu tehty mitään. Rehtorikin sanoi mua tunteettomaks ja hirveäksi.

En tajuu mitä oon tehnyt väärin. Mua myös ärsyttää ihmiset, jotka haluu olla masentuneita, vaikkei oo, koska se on ihan hirveetä ja mun mielestä kukaan ei saisi kokea samaa. Mä ahdistun treeneissä ja liikkatunneilla, koska mä pelkään, ettei kukaan hyväksy mua ja että oon läski. Oon kuitenkin iloinen, että lopetin viiltelyn, koska tajusin, että mitä helvettiä mä teen.

Tää mun teksti oli varmaan tosi sekava eikä ketään kiinnosta. Kaikki varmaan sanoo, että olen todella tyhmä kun ajattelen näin ja ettei kukaan varmaan halua olla mun kanssa, kun oon tämmönen kitisiä. Otsikko oli tosi omaperäinen.