Erilaisuus on normi

Nimimerkki: Friikki (13)

Mä yritän pitää tämän tarinan lyhyenä. Tiivistän tämän niin pieneen pakettiin kun voin, jotta mahdollisimman moni jaksaisi lukea tän loppuun asti. Nykyisin mulle kuuluu melko hyvää. Oon kyllä aika yksin, sillä täältä on vaikea löytää samanhenkisiä ystäviä. Toisaalta taas oon melko loppuunkulunut ja välillä tuntuu, että kaikki muistot nakertaa mua hiljakseen. Välillä tuntuu tyhjältä ja että mulla ei tosiaan ole merkitystä niinkun on sanottu, ja ettei kukaan voi rakastaa tälläistä joka pukeutuu/meikkaa/on niinkuin mä. Mutta mä näen auringon.

Kaikki alkoi ensimmäisellä luokalla syyslukukauden puolessa välissä. Mä asuin pienessä kylässä. Siellä valtauskontona oli yksi herätysliike. Hyvin itsekeskeinen ja vanhoillinen paikkakunta, sillä ne ei voinut hyväksyä sitä pientä hieman erilaista vähemmistöä, johon esimerkiksi minä, satuin kuulumaan. Kirkkoon kuulun toistaiseksi, mutta henkilökohtaista uskoa ei enää löydy. Ensimmäisellä sekä toisella luokalla 9-vuotiaat tytöt tulivat kertomaan minulle, että olin syntinen enkä pääsisi taivaaseen. Pienenä olin melko herkkä ja kotona pääsi itku. Mut oli opetettu olemaan kaikille mukava niin kaikki olisi mulle mukavia. Näin ei suuressa maailmassa ole.

Mä en koskaan sanonut vastaan. Asia toistui pari kertaa, mutta toisella luokalla se alkoi. Tönittiin ja potkittiin ”vahingossa”. Haukuttiin. Yleisimpiä oli syntinen, tyhmä ja läski. Opettaja oli surkea välienselvittelijä ja uskoi kaiken olleen vaan leikkiä. Jokapäiväistä satuttavaa kieroontunutta valtataistelu-leikkiä. Jälkeenpäin kun katson luokkakuvia, huomaan olevani muita melko paljon pidempi, mutten mitenkään ylipainoinen tai muuta. Ihan suloinen lapsi siinä missä muutkin. Ja ne ennen hirveiltä suurilta pahoilta tuntuneet ihmiset jotka satuttivat minulla pilkkanimin ja nauruin eivät näyttäneet pirullisilta vaan hymyileviltä lapsilta. Se oli pelottavaa, että pienet lapset saattoivat olla toisilleen niin ilkeitä.

Kolmannella luokalla pyöristyin hieman sillä murrosikäni alkoi muita aiemmin. Silloin minulta meni kaatuessa polvilumpio pois paikaltaan ja kerran olin jäädä auton alle, kun minut kaadettiin pyöräni kanssa autotielle. Neljännellä luokalla terveydenhoitaja huomautti minulle negatiivisesti painostani, vaikka silloin olin vielä täysin normaalikokoinen. Se jäi naksuttamaan päässäni. Viidennellä luokalla totaalinen helvetti syttyi. Ystäväni eivät enää olleet kanssani. Yksi kuului alussa mainitsemaani herätysliikkeeseen, hän jätti minut syynä kuulumattomuuteni lahkoon. Muista en tiedä. Haukkuminen paheni. Tavaroitani vietiin, minua potkittiin ja lyötiin läpällä. Minusta laitettiin erilaisia juoruja. Että käytin alkoholia ja poltin. Olin musiikkimakuni tähden saatanismin harjoittaja.

Vihasin käydä koulua. Mutta silti sain kiitettäviä ja erinomaisia. Syy muille olla kateellinen. Jo kouluun meno ahdisti. Tietyssä kohti matkaa käteni alkoivat täristä. Mutta kouluun oli pakko mennä ja hymyillä. Pääni alkoi täyttyä itsetuhoisilla ajatuksilla. Halusin pois. Kyseessä oli lievä masennus. Sorruin kokeilemaan pari kertaa viiltelyä. Löysin kuitenkin henkilölle jolle avautua. Yksi luokallani ollut poika oli kokenut myös saman. Sain hänestäkin ystävän. Vanhat ystäväni ryömivät takaisin, muka niin pahoillaan. He jättivät minut kuitenkin ulkopuolelle ja pilkkasivat kaikkea mistä pidin.

Kesäloman alussa jokin päässäni naksahti. Kaikki paha olo murtui. Aloin muuttaa elämäntapojani. Kuudennella luokalla arvostelu ja minusta paskanjauhaminen jatkui. Se vei lopunkin maun kaikesta. Vuodessa laihduin yli kymmenen kiloa ja terveydenhoitaja oli TYYTYVÄINEN, ”ei enää pitkä matka ihannepainoon”. Siis laihduttaneelle nuorelle tytölle sanottiin noin.

Lopulta kiusaamiseen puututtiin. Onnellinen loppu? Ei. Se kaikki on päässäni. Kuusi vuotta ei parane viikossa. Mä olin vähän erilainen. Tyyliltäni hieman hevari ja goottihenkinen. En niinkään se mitä kaikki oletti. Mä rakastan punk-bändejä ja metallimusiikkia myös. Kunnon kauhuelokuvia ja erottua joukosta. Mutta mä olen ihminen, ihminen siinä missä kaikki muut. Verta ja lihaa.

Joka toinen päivä joka ikinen ruoan murunen pitää pakottaa kurkusta alas. Pakottaa itsensä kokoon. Minun onnekseni pahimmilla hetkillä kukaan ei nähnyt minua. Kuinka kaaduin lattialle tärisin itkusta enkä voinut liikkua. Äiti sanoi joskus mulle: ”jos ne vielä koskee suhun mä teen siitä poliisiasian”. Samat luokkakaverit odottaa ensivuonna. Samat ”ystävät” jotka petti mut. Ja mun on pakko vain hymyillä ja olla kuin kaikki olisi unohdettu. Mutta kysyykö nämä ns. ystävät mua mihinkään? Lopettaako ne mulle tärkeiden asioiden halveeraamisen? Ja entä ne vielä pahemmat. Onko se ohi? Mä en usko sen varaan.

Tästä tekstistä ei tullut niin vakuuttavaa, kuin olisin halunnut. Ei kerro puoliakaan mun mielen pelottavista ajatuksista. Kuinka mut saatiin vihaamaan itseäni. Vihaan toisinaan vieläkin. Ei, sitä ei voi kuvata. Itseinhoa, vihaa niitä kohtaan jotka satuttivat sua. Unelmia jotka romahti. Ei vain voi. Mä muistan kuinka rukoilin jumalalta apua. Ei kuulunut. Mun ajatusmaailma alkaa olla melko ateistinen ja heti kun ikä riittää, eroan näillä näkymin kirkosta. Mulla on aina se sama friikin leima otsassa. Mutta olenko mä loppujen lopuksi friikki? Ehkä mä oon, muuta vihdoin mä sanon tän: jos normaalius on sitä mitä ne on, en tahdo olla normaali. Jos ne pääsee muka taivaaseen, mä en halua sinne niiden kanssa. Mä olen tälläinen. Friikki. Ja ylpeä siitä.