En myönnä enkä kiellä

Nimimerkki: Taistelijasielu (16)

Tarina kai lähti käyntiin kahdeksannen luokan syksyllä, kun ujo tyttö menetti ystävänsä, miut siis syrjäytettiin. Selvisin yksinäisyyden vuodesta, ehkä. Vaihdoin koulua, koska aattelin sen muuttavan kaiken. Mutta miks se muuttais, kun ei mulla ollut enään voimia esittää. Vedin toisen yksinäisen vuoden. Eihän miusta kukaan enään välittänyt joten ketä haittaa, jos oon yksin enkä kerro kuin paperille sen miten mulla menee. Tai no jos joku kysy, vastasin et miulla menee hyvin.

Suuri valhe toistu useita kertoja, kunnes tuli kevät, yhdeksäs luokka päättyi ja monet ihmiset tulivat kertomaan itkeneensä, kun lukivat miun kirjan. Kirjan, jossa kerron kuinka asiat on alkanu meneen paskasti, vakka oon aina väittäny ja näyttäny kaiken olevan hyvin.

Oon nyt amiksen ekalla, hommat ei oo edenny. Mulla on ystäviä kyllä. Mutta ei ketään, jolle kertoa tätä paskaa tai ketään, joka haluais olla mun kaa vapaa ajalla. Joten oon edelleen kaiken tän paskan keskellä, enkä kyllä myönnä olevani siellä all the time, mutten kielläkkään.

Mulla vaan on sellasia päiviä, että tuntuu että kaikki on hyvin ja haluun kertoo kaikille et oon okei. Mut sit tulee päiviä, jolloin joku lyö paistinpannulla takaraivoon ja kertoo etten oo okei. Haluan kaiken olevan paremmin, mutten osaa auttaa itse itseäni kun olen kaikki nämä vuodet auttanut muita.

En myönnä olevan tässä juoksuhiekassa kiinni enkä kielläkkään kunnes olen täysin uponnut.

Kai tää helpottais, jos katoisin. (katoisin, en kuolis)