Elämä ei oo ikinä helppoo

Nimimerkki: Christamonica (17)

Kerron lyhyesti koko elämäni. Ystäväni sanoi, että hänen elämästään on sanottu, että ei mitenkään ole mahdollista, että niin olisi voinut tapahtua. Hän sanoi, että jollei tuntisi minua, elämäni kuulostaisi vielä uskomattomammalta.

Tiedän kuitenkin, että jokainen kuolinilmoitus, yhteiskuva, muisto, äitini, isäpuoleni, lapsesta asti olleet ystäväni sekä sukulaiseni voivat vahvistaa tämän. Eikö se silloin riitä?

Äitini oli 18-vuotias minut saadessaan. Hän seurusteli isäni kanssa. Isälläni oli tuolloin jo päihdeongelma, kuten äidillänikin. Äitini ei kuitenkaan juonut raskausaikana, eikä ikinä minun ollessani kotona, ennen kuin olin täyttänyt 13 vuotta ja tiesi, että pappani tai mummoni tulisivat minua hakemaan viikonlopuksi heille.

Takaisin lapsuuteen: muistan vain pieniä välähdyksiä silloisesta kodistamme kun olin suunnilleen 2-3 –vuotias. Äitini kaveri oli huumeriippuvainen, käytti kaikkia mahdollisia: nappeja, suonensisäisiä. Ja vahvimpia mitä 90-luvulla sattui olemaankaan. Kunnes hän vaipui psykoosiin ja äitini joutui raahaamaan hänet hoitoon.

Meillä oli kotona minun huoneeni lisäksi toinen huone, jossa en saanut olla ilman isääni. Sinne oltiin tehty patjoista pieni tunneli, jossa isäni oli kavereidensa kanssa aina polttelemassa kannabista ja vetelemässä nappeja ja kaljaa. Kerran isäni vei minut sinne pelaamaan jollain pelikonsolilla (en nyt jostain syystä tiedä mitä pelikonsoleja oli vuosina ’98-’00). Sinne oli jäänyt pilvestä sitten jonkinlainen kökkö (nuppu) ja olin laittanut sen suuhuni.

Pappa tuli melkeinpä heti sen jälkeen hakemaan kun olin kerennyt aloittamaan pelin ja huomasi autossa minun syöneen jotain ja kaivoi sen pois suustani. Äitini huusi ja raivosi isälleni, että jos hän aikoi vielä tässä taloudessa poltella ja vetää nappeja kotosalla, niin saisi luvan olla varovaisempi mun kanssa. Kotona haisi aina mielestäni oudolta, mutta olin ja olen edelleen tottunut siihen hajuun (jos haistan jossain) ja tunnistan sen muita ystäviäni helpommin.

Muutimme keskustaan, ja sama elämä jatkui. Tosin äitini ei halunnut ikinä nousta sängystä. Hän vain olisi halunnut jäädä makaamaan. Alkoholin käyttö oli runsasta, enkä juurikaan ollut kotona, vaan joko isäni mummilla tai äitini porukoilla hoidossa. Isäni oli välillä niin sekaisin, että ei muistanut hakea minua päivähoitopaikasta. Muistan heränneeni välillä siihen, kun vanhempani riitelivät. Tai isä hakkasi äitiä. Ja äiti hakkasi takaisin.

Äitini kertoi, että kun asuimme keskustassa, asuimme seitsemännessä kerroksessa ja isäni kaverit istuivat sohvalla rivissä, kun isäni piteli äitiäni parvekkeen kaiteella ja uhkasi tiputtaa tämän. Jätkät eivät tehneet mitään..

Muutimme kaupungin pohjoispuolelle mukavaan lähiöön. Elämä ei kuitenkaan muuttunut. Vanhemmat joivat, isä käytti aineitakin. Vaarini kuoli. Se ei haitannut minua. Ei alkuunkaan. Inhosin häntä. Samanlainen kuin isäni. Aina kännissä, väkivaltainen. Vihasin ja pelkäsin häntä.

Elämä jatkui. Isä hakkasi äitiä. Kerran kuristi joulukuusen alla. Kerran oli hajottanut alakerran oven kamapäissään.

Kerran itkin vanhempieni huoneessa peiton alla ja huusin täyttä kurkkua, kun vanhempani riitelivät. Äiti tuli lohduttamaan. Isä uhkasi tappaa meidät molemmat. Äitini huusi isälleni, että eikö tämä v*tun idiootti tajua, että hänen tyttärensä pelkää.

Isäni vain vastasi, että pelkääkö äitini. Äitini vastasi että ei, että tappaisi sitten hänet, mutta jos koskisi muhun nii tietäis koskeneensa. Seuraavaksi muistan olleeni autossa, matkalla mummolle ja papalle.

En tiedä kauanko tuon tapahtuman jälkeen isä jätti äitini toisen naisen takia ja muutti muualle. Silloin tuli isäpuoleni kuvioihin. Pidin hänestä melkein heti, vaikka alkuun ujostelinkin. Hän opetti minulle GTA:t, Tekkenit, Lego-pelit ja sotapelit. Meillä oli yhteisiä tekemisiä. Ja äitini katsoi aina sivusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni en tuntenut pelkoa olla kotona.

Ennen kuin he alkoivat huutamaan ja riitelemään. Muistan, kun alkuaikoina isäpuoleni uhkasi minua, että jos en tottelisi, saisin selkään. Äitini kuitenkin ilmoitti, että jos hän koskisi minuun, löisi tai vastaavaa, niin äitini tekisi hänelle saman ja herran ei enää ikinä tarvitsisi näyttää naamaansa. Isäpuoleni oma isäpuoli oli kohdellut häntä näin, eikä hän ollut ikinä oppinut toista kasvatusmallia. Tämän kerran jälkeen hän ei ikinä uhannut, sillä rakasti minua (kuten edelleenkin).

Hän oppi, että lasta voi komentaa muillakin tavoin, etenkin, kun olen aina ollut kiltti (tosin jääräpäinen ja vastaan sanova). Isäni kuoli vuotta isäpuoleni kuvioihin astumisen jälkeen myöhemmin. Isäpuoleni oli ollut isäni ystävä. Tämä sattui kaikkiin. Äitini toivoi kuolevansa, oli valmis tappamaan itsensä.

Isäpuoleni ei ikinä ollut kotona, kun olin 10-14. Tai oli se yöt, illat ja harvoin päivällä. Sain aina odottaa häntä. Välillä kävimme äidin kanssa kattomassa häntä vankilassa.

Koulukiusaamiseni oli alkanut jo ekalla, eikä lopusta ollut tietoakaan. Vielä yhdeksännelläkin luokalla pelkäsin mennä kouluun, sillä tiesin saavani turpaan ja että minut haukuttaisiin pystyyn. Yhdeksän vuoden helvetin jälkeen olin pahemmassa kunnossa henkisesti kuin kukaan olisi uskonut. Aloitin kuudennen luokan syksyllä terapian. Kummisetäni kuoli kahta kuukautta myöhemmin. Kahta vuotta aiemmin oli kuollut perhetuttuni, neljä vuotta aiemmin isäni ja perhetuttuni sekä kuusi vuotta aiemmin vaarini.

Isäni poismenosta on pian kymmenen vuotta. Hyvää 18-vuotissyntymäpäivää minä. Mutta jos luulitte, että läheisteni kuolemat loppuivat vuoteen 2008, niin olette väärässä. Hyvin, hyvin väärässä. Totta kai ihmisiä oli kuollut luonnollisesti (pari sukulaista), mutta lähes kaikki ovat olleet huume- tai ampumatapauksia.  Viime kesänä menetin kahden viikon aikana kaksi minulle rakasta ihmistä. Kolme kuukautta sen jälkeen ystävän, taas perhetutun. Läheisiäni ja tuttujani on kuollut lähes vuosittain. Ja useita. Kaikkia en tähän listaa. Viime kesän menetykset, viime marraskuun menetys. Ne sattui enemmän kun moneen vuoteen kenenkään muun menettäminen. Ellei isääni ja perhetuttuja lasketa.

Isäni huumehelvettiä seuranneena ja itse siitä selvinneenä kasvoin paljon ihmisenä. Opin elämään mielisairaan äitini kanssa, rikollisten keskellä oleminen oli arkipäivää ja turvattomuus oli minulle tuttua. Nykyään olen onnellisessa parisuhteessa, opiskelen lukiossa, autan äitiäni ja teen lastenhoitokeikkoja, jopa ilmaiseksi tutuilleni.

Opin ollessani itsekeskeinen, kylmä ja tunteeton, että se ei ole hyväksi. Itsekeskeisyydestä en ole vieläkään päässyt kokonaan, mutta olen aina ajatellut ystäviäni ennen omaa etuani. Viimeiset rahani olen heille antanut, ruokani ja juomani jakanut, kylmällä ilmalla jopa takkini ja hupparini, jotta he pysyisivät lämpiminä. Ole terveellä tavalla itsekäs: tiedän mikä on minun ja osaan pitää omista oikeuksistani kiinni, mutta myös jakaa omaani. Autan ihmisiä parhaani mukaan. Hymyilen paljon, sillä se saattaa oikeasti piristää toisen ihmisen päivää ja auttaa minua kestämään pettymykseni.

Kerroin pintaraapaisun omasta elämästäni. En kaikkea, en paljoa. Joskus saatan kirjoittaa lukioni ekasta vuodesta, sillä sekin muutti minua ihmisenä. Pitää vaan muistaa, että muutos lähtee meistä itsestämme ja pitää uskaltaa hakea apua, jotta vaikeista asioista voi selvitä.

Minä olen saanut ystäviltäni, perheeltäni ja terapeutiltani tukea nämä vuodet. Nykyinen poikaystäväni on ollut tukenani, kun olen kertonut tarinani hänelle ja saanut dissosiatiivisia kohtauksia, ahdistuskohtauksia, paniikkikohtauksia, kun olen vain itkenyt lohduttomasti ja halunnut kuolla, kun olen kamppaillut syömishäiriöni ja itseluottamuspulani kanssa.

Läheiseni ja terapeuttini ovat voimavarani, liikunta stressinpurku tapani ja musiikki lohtuni. Niillä pääsee pitkälle. Itse en ikinä olisi hakenut apua, vaan kouluni terveydenhoitaja laittoi lähetteen viidennen luokan keväällä ja seuraavana kesänä minulla diagnosoitiin vakava masennus ja bulimia. Näin sain apua ja olen parantumaan päin.

Älkää ikinä luovuttako, koska ette ikinä voi tietää millainen elämä on, ennen kuin olette eläneet sen. Vaikeistakin asioista voi päästä yli ja kun niitä asioita pääsee käsittelemään, oppii ymmärtämään ja vähitellen niistä tulee voimavara. Ikinä et tule tietämään, kuinka vahva oikeasti olet, ennen kuin sinun on pakko pysyä vahvana. Elämä on elämisen arvosta ja teini-iässä ja aikuisena omat valinnat on ne, joilla voitte muuttaa elämäänne.

Mun äitini sanoi, että ainoa asia, jota hän tunsi tekevänsä oikein minun ollessani lapsi oli, että hän ei juonut yhtäkään lonkeroa kun olin kotona, ennen kuin olin 13. Silloin hän joi 2-3, ennen kuin olin kerennyt lähtemään mummolaan.

Alkoholismista kärsinyt, mutta silti oli juomatta tyttärensä takia. Pienet teot eivät ehkä tunnu tärkeiltä, mutta joskus ne ovat niitä, millä vanhemmat oikeasti yrittävät hyvittää ja parantaa vikojansa.