Dänkki tuli järki lähti

Nimimerkki: Se vessanurkan sekopää (17)

2018 koitin ekaa kertaa kannabista. Alkuun se oli kivaa ja kaikki oli hyvin. Mulla oli jo ennen tätä ongelmaa alkoholin ja esimerkiksi bentsojen kanssa. Hiisasin koko vuoden. Tämän aikana mua kiinnosti koulu vielä vähemmän kuin ennen. Jos ennen en käynyt koulussa paikan päällä ollenkaan, mutta tein tehtäviä kotona, niin nyt en tehnyt enään niitäkään. Kukka oli mun elämän keskipiste ja se oli mulle ainoo tärkee asia.
Samasena vuonna ihan joskus loppuvuodesta yritin kaivaa vikoilla rahoilla laudalta vaikka puoli grammaa. Sieltä kun ei löytynyt niin kyselin tuttujen tutuilta snäpissä. Yks vastas ja sano et saan piuhalle puoli grammaa. Tottakai mä otin tarjousksen vastaan. Kun mä hain sen näin että minigripissä ei todellakaan ollut puolta grammaa ja seassa näytti olevan röökiä. Tuoksui mun makuun silti ihan hyvälle niin menin suoraan kaverin kaa metsään polttamaan. Tunsin heti ensimmäisen hatsin jälkeen että joku ei oo kohillaan mutta ajattelin et ne on vaan vainot. Ennen tätä mulla ei koskaan ollut mitään ongelmia ahdistuksen tai paniikkikohtauksien kanssa.
Poltin koko tuutin ja luulin et mä uppoon maahan. Mun keho tuntui niin raskaalta, ihan kuin olisin kivestä tehty. Matkaa metsästä kotiin oli max. 200m mutta matka tuntui vaan pitenevän sekunti sekunnilta. Alkoi hauhee ahdistus ja vainot iski päälle. Luulin että kaikki mun ympärillä, mun kaveri mukaanlukien haluu mulle vain pahaa. Kun pääsin kotiin menin suoraan mun huoneeseen ja sänkyyn vaatteet päällä. Luulin että kello oli joku 3 yöllä vaikka todellisuudessa kello oli vasta 20.30. Tässä kohtaa pakko sanoo et kaveri oli jäämässä meille yöksi ja hänkin oli ottanut muutaman hatsin.
Luulin että äiti haluaa tappaa mut, kun se tuli mun huoneeseen kysymään oliko mulla nälkä. Sanoin vain ei ja sanoin että mene pois. Aina kun laitoin mun silmät kiinni näin ihan hirveitä asioita. Pelkäsin itteeni ja muita. Pelkäsin kaikkee mun oman pään ulkopuolella ja kaikkee mitä mun päässä tapahtu. Tajusin että mun on pakko yrittää nukkua mut sekään ei sitten onnistunut. Hikoilin, itkin, tärisin. Mikään asento ei ollut hyvä ja valoja ei saanut missään nimessä laittaa päälle. Halusin halata mun kaveria ja sit halusinki päästä siitä niin kauas kuin vaan pystyin. Tässä kohtaa huomasin että sekin oli ihan paskat housussa eikä tehnyt muuta kuin tuijotti seinää eikä halunnut et sille puhutaan.
Seuraavat 6h mahasin sängyssä pimeessä huoneessa itkien halaillen kokispulloo. Välillä saatoin nukahtaa pariks minuutiks ja sitten taas heräsin kun näin pinajaisia. Yö tuntu äärettömältä ja aloin taas itkee. Jossain vaiheessa kuitenki nukahin ja kun heräsin aamulla mul oli iha ok olo. Luulin et se oli siinä mut hei, sehä oli vasta alkua kuule! 😀 Seuraavana iltana ku olin menos nukkumaan mulla napsahti. Näin silmieni eessä prinsessan ja sain paniikkikohtauksen (joo vitu random) ja menin parvekkeelle röökille ja ootin et se loppuis. Eipä loppunu. Seuraavan puolvuotta vietin psykoosissa.
Muutamat kerrat kävin samasen kaverin kaa sairaalassa keskellä yötä kun luulin että kuolen. Muistan selvästi vielä yhden illan muutama päivä myöhemmin kun yritin kavereiden kaa kävellä subiin kilsan päähä. Jouduin pysähtyy muutaman askeleen välein ja mennä makaamaan lumiseen maahan kun tuntu et sydän räjähtää. Se olikin se eka ilta kun menin sairaalaan. Joka kerta toistettiin samaa paskaa mitä olin kuullu jo niin monta kertaa aikasemmin, ~ota tästä paperipussi ja hengittele siihen kun siltä tuntuu~ ~hallitse sun hengitystä ja koita rauhottua~ ja kaikkia muita ohjeita mitä paniikkikohtauksiin annetaan.
Nyt jälkeenpäin en vieläkään tiedä oliko siinä minigripissä pelkästään kukkaa ja röökiä vai oltiinko sekaan laitettu jotain muutakin kuten vaikka lakkaa. Kaikesta olisin silti välttynyt jos ei olis kaikki mennyt niin överiks tai en olisi koskaan edes koittanut. Nyt kun siitä on mennyt jo jonkun verran aikaa voin paremmin. Silti se paska laukas mulle paniikkihäiriön, vakavan masennuksen ja kaikkee muuta mistä en edes halua puhua. Nyt ainoo asia mistä oikeastaan nautin on ryyppääminen ja bentsot. Joskus katoin muita rappioita ja nauroin ja olin niin varma et en ikinä päädy niin alas. Nyt jälkeenpäin ajatellen kaikilla on omat syynsä.
Vähän hävettää sanoo että tää kaikki meni tähä pisteeseen sen ”niin harmittoman kasvin” takia. Aina kun kerron jollekkin mitä paskaa mulle aiheutu kukasta niin mua ei uskota. Ei varsinkaan tutut jotka itse polttavat. Mä vaan toivon että jaksan jossain vaiheessa hankkia tähän apua ja alan nousta taas ylemmäs mut siihen asti mä vaan jatkan tätä samaa rutiinia. Mä toivon et kukaan joka on joutunut kokemaan jotain vastaavaa saa apua kun sitä tarvitsee ja nousee sieltä jyrkästä kuilusta. Toivotan hyvää loppuelämää. Moikka.