Apua!

Nimimerkki: Maskintakaa (18)

Mun elämä on ollut yks epäonnistuneiden sattumusten sarja. Olin neljä, kun mun isoveli 10v. seksuaalisesti hyväksikäytti minua. Koko peruskoulun ajan minua kiusattiin. Kiusaaminen oli pääasiasti henkistä, mutta myös fyysistä ja välis löysin piponi roskakorista tai vessanpöntöstä. Mulla on myös fyysisiä vammoja, väkivallan kautta. Opettajat vain kertoi, että ”rakkaudesta se hevonenkin potkii” ja sen takia kärsin kivusta vielä näin kymmenen vuoden kuluttuakin lähes päivittäin.

Ei auttanut koulunvaihto. Ei auttanut mitkään kivakoulu-hankkeet. Ei auttanut kuraattorit, koska en voinut heille puhua, koska he eivät pitäneet vaitiolovelvollisuuttaan.

Meidän perheen ystävä yritti hajottaa meidän perhettä. Kuuntelin 8-vuotiaana kauheita viestejä, joita sen ikäisen ei kuulu kuulla ja esitin nukkuvaa, ettei vanhemmat tiedä, että kuuntelen. Kun se kriisi oli ohi, niin mun ainoo isovanhempi oli huonossa kunnossa ja veli ryyppäsi ja tappeli. Yöt arvoin, että lähteekö vanhemmat nyt auttamaan veljeä vai isoäitiä. Pelkäsin, että kumpi kuolee aiemmin.

Koin paljon ulkonäköpaineita ja tunsin itseni rumaksi ja säälittäväksi. Mä vaan hymyilin ja vaikutin tosi ulospäin suuntautuneelta, ettei mun tarvi puhuu kellekkään mun peloista, pahasta olosta tai ylipäätään mistään. Pelkäsin antaa ajatuksien vallata pääni, joten hukutin itseni koulun, harrastuksien ja töiden pariin niin, että sairastuin kasilla ekaan burnouttiin.

Pelkäsin luokkakavereita niin paljon, että lähdin opiskelemaan paikkakunnalle kauas kotoa, jossa ei ollut ketään vanhaa luokkakaveria. Pelkäsin aloittaa uudella paikkakunnalla. Sain kuitenki paljon kavereita ja valtaa. Olin hyvä koulussa ja elämä hymyili ekat kaks vuotta. Toisen vuoden päätyttyä tein töitä ja päälle paljon ylitöitä. Päivät saattoi venyä 13 tuntisiksi ja kavereita ei enää paikkakunnalla ollut.

Alaikäisenä sain kuukauden sairaslomaa burnoutin ja masennuksen takia. Itkin kaiket päivät ja yöt. Pelkäsin mennä merelle, en uskaltanut teroittaa tylsiä keittiöveitsiä, en uskaltanut olla omassa asunnossa, koska se oli kuudennessa kerroksessa. Pelkäsin, että saan tyhmän päähänpiston ja tapan itseni. En uskaltanut puhua kenellekkään.

Mun pehmonalle on niin täynnä kyyneleitä, että säälin jo sitäkin. Kesän lopulla olin jo niin huonossa voinnissa, etten pystynyt syödä, liikkua, käydä suihkussa, en päässyt sängystä ylös edes vessaan tai ylipäätään en osannut hallita elämääni.

Purkauduin perheelleni ja snapchatin mystoryssä ja vuodatin ulos pahaa oloani. Kesäloma loppui ja hakeuduin kuraattorille. Oli niin huojentunut, kun en ollut enää yksin asioideni kanssa.

Oli viimeinen kouluvuosi. Lähihoitajana päätin suuntautua mielenterveys ja päihdetyöhön. Se oli iso virhe. En muista tunneilla puhutuista asioista mitään, kun koin kärsiväni kaikista psykiatrisista sairauksista. Kahden harjoittelun aikana hajosin vaan enemmän ja masennus paheni. En käsitä miten valmistuin koulusta.

En osaa hakea itselleni apua, mutta tiedän hoitokeinoja, miten autan itseäni. Se ei auta ja aionkin hakea apua psykiatriselta sairaanhoitajalta.

Haluun vaan sanoo, et se kaikkein iloisinkin ihminen voi kärsiä masennuksesta. Edes mun perhe ei tiennyt kuinka paha olo mulla oli. Mä vedin roolini täydellisesti kaikille on jäänyt musta kuva, että olen iloinen.

Ainoa mistä pahimpina hetkinä unelmoin oli se, että pystyisin selviämään arjesta. Pahimpina hetkinä olen kirjoittanut ja ilman sitä en olisi pärjännyt näin pitkälle. Kirjoitan nykyään julkista päiväkirjaa, jotta läheisetkin pysyvät perillä mun elämästä.