Älkää olko näin pahasti myöhässä…

Nimimerkki: Onnen metsästäjä (15)

Sain kuulla kamalan uutisen tänään. Mun rakas isoäiti on ollut sairas pitkään, hänellä on kasvain. Hänelle tehtiin leikkaus aivoihin ja hän on ollut koomassa leikkauksesta lähtien. Ja se uutinen, jonka kuulin tänään… Jos hän ei herää viikon kuluessa, hengityskone sammutetaan. Joka tarkoittaa, että mummu siirtyy ajasta ikuisuuteen.

Mummu on aina ollut sydämellinen, omiensa puolella. Hänen silmistä loisti ylpeys ja hymystä lempeys.

Nyt tunnen itseni tyhmäksi itkiessäni hänen peräänsä, vaikken aiemmin tehnyt mitään. En laittanut edes simppeliä tekstiviestiä joskus. Eli näimme harvoin, juttelimme harvoin, mutta joka kerta hän hymyili. Paitsi viimeisellä kerralla, kun hänet näin hereillä. Häntä pelotti, hän ei halunnut kuolla, hän oli huonossa kunnossa. Aloin laittaa viestiä liian myöhään. Halusin käydä kylässä liian myöhään. Olin myöhässä.

Toivon sydämeni pohjasta, että hän herää. Saisin halata ja nähdä häntä. Jutella hänen kanssaan, pitää seuraa. Kiittää ja pyytää anteeksi sata kertaa.

Mummu oli se tyyppi, joka sanoi ääneen ja suoraan sydämestään olevansa ylpeä. Kun mä vaihdoin mun nimen ja kerroin olevani trans, hän ei koskaan kyseenalaistanut. Hän kutsui mua mun oikealla nimellä. Ja aina kun sanottiin moikat, hän katsoi syvälle silmiini ja toivoi kaikella olemuksellaan mulle pelkkää hyvää.

Tässä vaiheessa tekee mieli lyödä itseäni. Mua ei haittaa paskaakaan, että nukun muutaman kerran pommiin koulusta, myöhästyn tärkeistä tapaamisista tai kotiintuloajoista. Mutta tässä mä oikeesti mokasin, ja nyt joudun elää tän kanssa koko elämäni.

Viimesin kerta kun näin hänet… Niin kuin kerroin, hän itki, hän oli heikkona. Yritin olla vahva hänen puolestaan ja pidättelin kyyneliä. Puhuimme ihan tavallisista asioista, mitä olimme tehneet tänään. Kun tuli aika lähteä, tutut, samaan aikaan niin heikot ja vahvat kädet ympärilläni ja omani hänen ympärillään. En tajunnut silloin, että se oli ehkä viimeinen halimme. Lähdin sanoen ”nähdään taas”.

Ootte varmasti kuullu tän ennenkin, mutta pitäkää yhteyttä läheisiinne. Etenkin niihin isovanhempiin. Äidin ja isän rakkaus lasta kohtaan ei häviä koskaan. Samalla tavalla kun lapsi ei koskaan lopeta rakastamasta kasvattajaansa. En voi muuta kuin olla hieman vihainen itselleni, miten päästin asiat menemään näin, vaikkei se 100% olekkaan minun vikani.

Rakas mummu. Vaikka lähtisitkin luotamme nyt silloin viikon päästä, sä et lähde koskaan mun mielestä ja sydämestä. Tee mikä susta tuntuu hyvältä, jos väsyttää, josset jaksa herätä, mee vaan. Me muut pärjätään ja tuetaan toisiamme. Lepää. Mut jos vaan jaksat, vietä kanssamme edes se yksi vuosi, minkä lääkärit antoi sulle elinaikaa. Lupaan, etten myöhästy toista kertaa.