Alan olla taas loppu…

Nimimerkki: Puhki (17)

Muistan, kun pienenä olin aina iloinen. En malttanut mennä nukkumaan, kun odotin, että seuraava päivä koittaisi. Nykyään en voisi edes kuvitella, että odottaisin aamua ja sitä kaikkea, mitä päivän aikana pitäisi tehdä.

Olen lukion toisella luokalla. Minua jännitti jo lukio ennen ensimmäistä vuotta tosi paljon, mikä alkoi näkyä ahdistuksena ja pahensi masennustani. Tällöin en tosin tiennyt vielä, että kärsisin niistä. Olin vielä yläasteen alussa aika iloinen ja odotin sitä, että aikuistuisin ja saisin päättää mihin jatkan opiskelua. Lukioon tullessa aloin olla sulkeutuneempi ja paljon ahdistuneempi ja masentuneempi. Nyt toisella vuodella olen hiljainen enkä kerro oikein kenellekkään miten mulla menee. Sain nyt vähän aikaa sitten ensimmäisen paniikkikohtauksen.

Minulla on ihana perhe ja suku, joten tiedän, että ongelmani eivät johdu heistä. Minua harmittaa jä ärsyttää hirveästi se, etten pysty puhumaan perheeni kanssa. En vain halua häiritä tai huolestuttaa heitä. Mieluummin kärsin itse. Ystävillänikin menee tällä hetkellä todella huonosti enkä halua pahentaa heidän olotilaansa enempää. Haluaisin olla heille enemmän tukena, mutta minusta tuntuu, etten ole siinä yhtään hyvä.

En ole saanut diagnoosia ahdistuksesta tai masennuksesta, mutta olen varma, että kärsin niistä. En vaan saa itseäni kuraattorille tai muulle ihmiselle, jolle voisin kertoa ongelmistani. Pelkään sen seurauksia. Jatko-opiskelupaikkaa ajatellen minulla ei saisi olla mitään mielenterveyden häiriöitä, joten en halua mitään, mikä estäisi pääsyni. Jos en pääse sinne minne halua, olen pettynyt itseeni ja samalla pettänyt vanhempani. En myöskään halua, että tieto leviäisi vanhemmilleni, koska en halua, että heitä sattuu tai että he ajattelisivat kaiken olevan heidän syytään.

Outoa kyllä, olen myös huomannut, että minulla saattaa olla pelko miehistä. Pystyn olemaan normaalisti isäni, veljieni ja sukulaisteni kanssa, mutta heti, kun kyseessä on joku tuntematon mies esim. lääkäri, minua alkaa ahdistamaan. Ärsyttävää tässä on se, että en tiedä mistä se johtuu. Jos tietäisin, tuntuu, että voisin tehdä asialle jotain.

Minulla oli kai myös anoreksia yhdeksännen luokan lopussa. Pudotin painoni tosi alas ja söin päivän aikana noin 400-600 kaloria. Kun kesä tuli, ahminta alkoi ja on jatkunut ehkä tähän päivään asti. Vihaan sitä, mitä näen peilistä. Viiltely alkoi myös kahdeksannella tai yhdeksännellä luokalla. En muista tarkkaan asioita ja se on outoa. Nykyään en enää viiltele niin paljon, mutta uskon, että se on vain sen takia, että kukaan ei näkisi jälkiä kesän tullessa.

Nykyään minua on alkanut todella paljon häiritä se, etten muista asioita niin paljoa. Nimen opettelemisessa saattaa kestää jopa kolme kuukautta. Jos käyn terveydenhoitajalla ja vanhempani kysyvät mitä kaikkea minulta tutkittiin saattaa olla, että muistan vain kaksi juttua mitä tutkittiin. Kun käyn reissussa, en muista kaikkia paikkoja missä kävin ellei minulla ole jotain listaa mistä lukea. Luulen, että tämä kaikki johtuu ahdistuksesta. Aina kun minun pitää puhua ja kertoa jotain, minua alkaa ahdistaa enkä oikein osaa kertoa asioita oikealla tavalla. Tällöin myös muistini ei toimi niin hyvin.

Minulla meni hetken ajan hyvin viime kesänä. Ahdistukseni ei ollut niin suuri ja olin jopa iloinen sekä onnellinen. Nyt tuntuu taas, että kaikki on hajoamassa käsiin, kun muutto edessä, ajokortti pitäisi hankkia kesän aikana sekä kesätyöt pelottaa.

Kerroin yhdelle parhaalle ystävälleni anoreksiastani tai sen epäilystä ja viiltelystäni sekä masennuksen ja ahdistushäiriön epäilystä. Hän oli todella huolestunut ja pyysi käydä juttelemassa jollekkin. Kadun kertomaani, koska näin miten tieto satutti häntä.

Kerran, ennen kuin sain tietää pääsenkö lukioon murruin isäni edessä ja aloin vain itkeä. Oli ihanaa, että hän lohdutti, mutta hänen huolestumisensa sattui. Syyksi silloin purkaukselleni sanoin jännityksen lukioon pääsystä, joka ei ollut todellakaan totta.

Ikävä kyllä tarinalleni ei vielä ole iloista loppua, mutta tuntuu hyvältä, kun voin avautua johonkin. Toivottavasti teillä muilla on joku, jolle jutella koska tämän läpikäyminen yksin on ihan hirveätä.