Ahdistavan asiallista

Nimimerkki: Hyökkäys hulilupteri (14)

Tää kaikki alko siitä, kun mun isällä todettiin aivokasvain, kun olin 9. Se sai jonkinlaisen epileptisen kohtauksen kotona ja siit sit alettii ne tutkimukset. Olin aika pien ja naiivi, joten ajattelin et se vaa leikattais ja sit kaikki ois hyvin. Se leikattiiki Töölössä ja tuli takas kotii, mut sit se sai uuen kohtauksen joskus vuoden päästä. En aio kertoo nyt kaikkia yksityiskohtia, mutta mun isän kunto tippu nii huonoks, ettei se vikoilla kuukausilla pystynyt liikuttaa ku vähä käsiää ja puhekyky meni. Sit kolmen kuukauden sairastamisen jälkee se kuoli.

En sillo tajunnu sitä oikein hyvin. Mä jatkoin mun elämää, mut ku menin seiskalle aloin huomata et olin aika ahistunu ja masentunu suunnillee kaikesta. Ajattelin, että se johtuu vaa siitä, että menin uutee kouluu ja tunsin sielt vaa pari ihmistä. Sen vuoden aikana mun masennus ja ahistus kasvo, mutten oikein tajunnu. Seiskan loppuvälissä mä kumminkin päätin hakee uutee kouluu (Sisäoppilaitoksee, johon mun piti hakee jo tätä edeltävänä vuonna, mutten viitiiny ku iskän kunto laski nii paljo). Mun paras kaveri oli jo siellä ni se on se syy miks ees uskalsin mennä sinne. Se mun syy hakee siihe uutee kouluu ei ollu vaa et ’mun bff oli sil’ mut mun kaverit mun edellises koulus oli aika tunkeilevia ja niillä oli draamaa toistensa kanssa.

Noh, pääsin sit siihen uutee kouluu ja siellä ku mua ahisti ajattelin sen vaa johtuvan uuest koulust. Mun vikat hetket, millo mua ei ahistanu, oli just sillo koulun alussa. Sain siel aika paljo kavereita, mut mun motivaatio kouluu loppu nopeesti ja mua alko masentaa ja ahistaa vähän liikaa. Aloin saada paniikkikohtauksia ja en pystyny opiskelemaa, koska mua ahisti nii paljo.

Mua ei enää kiinnostanu yhtää mikää mitä mua oli kiinnostanu enne. Pidin aika paljo lukemisesta, mut nykyää luen vaa jotta saisin sen kirjan luettuu. Mun fyysinen kunto (vaik se ei oo koskaa ollu mikää hyvä) on tippunu nii alas, etten voi juosta metriäkää ilman et tuntuis et kuolen. Mä aloin syyä aika vähän ja aloin laihtua. Yritin olla syömättä mahollisimman pitkää. Mua vieläkin kuvottaa nähä mun oma vartalo tai naama. Mun kaverit joutu melkein kirjaimellisesti raahaamaa mut syömää (joutu monee otteesee vetämää mut sängystä ja kerra joutu kantaa reppuselässä). Joka kerta ku söin musta tuntu niin läskiltä.

Mulla alko olla aika paljo itsetuhosii ajatuksia ja monta kertaa löysin itteni terävä asia kädessä ja mun oli fyysisesti vaikeeta olla viiltelemättä. Sillo ku mulle tuli niin itsetuhonen olo ni yleensä raavin jollaki kivellä mun kättä, jotta se näyttäis vahingolta. Mä aloin myös yliajattelemaa suunnillee kaikkea. Olin yhes vaihees aika varma et kaikki mun kaverit vihais mua ja olis mun kaa vaa säälistä. Mulla sillo tuli tosi kirkas suunnitelma miten tappaisin itteni. Mä en oo koskaa yrittäny tappaa itteeni, mut se ajatus et mull on se suunnitelma valmiina vähä pelottaa. Kerroin mun äitille ja se hommas mulle kuraattoriajan joka taas ohjas mut nuorisopsykologille.

Tähä välii pitää kertoo et jouduin olee aika paljo poissa koulusta mun paniikkikohtauksien takia. Kerra ku sain aika ison paniikkikohtauksen ja jäin pois koulusta mun psykologi päätti, et oon liian henkisesti epävakaa käymää koulua. Mut siis otettii pois mun ainoosta paikasta, jossa mulla on ystäviä. Mua pelotti et irtautuisin mun ystävistä (ja pelottaa vieläki) ku ilman koulua mun ajantaju katoaa ja oon aika huono pitää suhteita puhelimitse. Mua ahistaa se ajatus, että mun kaverit vois korvata mut ku en oo siellä.

Mun äiti luulee, että oon ottanu tän kaiken hyvin vastaa, mut en vaa uskalla valittaa. Mua pelottaa et jos en hyväksy asioita mä en ikinä pääse takas siihe kouluu. Oon menettäny sen pienenki itsestähoidon mitä mulla oli koulussa. En syö ilman et joku tuo sitä ruokaa mun nenän etee ja sillokii vaa vähän. En oo käyny suihkussa varmaa viikkoo ja makaan vaa sängyssä koko päivän tekemättä mitää. Mulle on tulossa lääkitys, mut mua pelottaa et se ei auta.