Turmiolan Tommi taas herää henkiin

Nimimerkki: Luuseri, mutta ei niin kuin vanhempani (17)

Ulkoa katsottuna me varmaan olimme oikein kaunis perhe. Rikkaat vanhemmat ja heidän ihanat, hymyilevät lapsensa. Opettajat aina kehumassa meidän miltei ihmeellisen hyvää käytöstä, kauneutta ja lahjakkuutta. Äitiä ja isää muut aikuiset vilkuilivat vanhempainilloissa sekä ihaillen, että hieman kateellisena. Miten tuo perhe on niin täydellinen? Kaksi menestyvää vanhempaa, iso valkoinen talo ja nätit, niin kohteliaat tyttäret.

Ei se utopistinen kulissi kauaa kestänyt. Ne ennen niin kateelliset saivat vihdoin tuntea kihelmöivää vahingoniloa, hahaa. Molemmat, täydellisen perheen äiti ja isä, hoipertelivat kevätjuhlaan hädin tuskin pysyen pystyssä. Isä huutaen, äiti itkien. Toinen kaksonen, minä, posket häpeästä punaisena, otin äidinkielen stipendin vastaan ja vältin luokkatoverien katsetta. Yritin pitää äitiä jaloillaan, epäonnistuin ja tissit vilkkui.

Kahdestaan me enimmäkseen pärjäsimme. Sossut koputtelivat välillä oveen, pari kertaa poliisit kampesivat isän maahan ja laittoivat rautoihin, loppujen lopuksi kuitenkin aina päädyimme siskon kanssa samaan tilanteeseen. Äiti lojumassa omassa oksennuksessa, isä heittämässä huonekaluja ja raivoamassa. Me itkemässä toisiimme käpertyneinä prinsessasängyllä.

Olen kiitollinen, etten ollut yksin. En tiedä miten olisin kestänyt sitä. Luultavasti, jos olisin ollut yksin, isä ei olisi tänäpäivänä edes hengissä. Mökillä sitä sai kerran tonkia järvestä, isoa miestä. Siinä pyyhin kyyneleitä, sopersin isää tulemaan pois, kun se muuten hukkuisi ja kuolisi. Vastaukseksi sain tyhjän katseen ja sammumisen veteen. Heikoilla kymmenvuotiaan käsillä yritin pitää isää vedenpinnan yläpuolella. Onneksi sisko tuli myöhemmin auttamaan, ja yhdessä saimme vedettyä isän takaisin rantaan.

Noina aikoina äiti hysteerisenä leikki meidän kuullen ajatuksella tappaa itsensä. Isä soitti kitaraa yrittäen unohtaa omat traumansa. Äiti myöhemmin pyysi anteeksi, treenasi ja hoiti itsensä kuntoon, isä ei koskaan.

Nyt äiti leikkii marttyyriä ja haaveilee alkoholittomasta menneisyydestä, jota hän ei ikinä tule saamaan. Isä taas ei koskaan ole ollut yhtä epävarma ja raivoissaan kuin nyt, edes vaimo ei enää juo. Sitä pitää sitten purkaa tyttäriin, haukutaan elämäntyyliä ja tarjotaan punaviiniä. Hermostutaan, kun kuullaan kielteinen vastaus ja heitetään täydellä kaljatölkillä.

Perintönä kaikesta on jäänyt käteen vahva epäluottamus ihmisiin ja syvä, kalvava epäonnistumisen pelko. En ole pystynyt luomaan läheisiä ihmissuhteita perheen ulkopuolella… ikinä. Toisaalta olen menestynyt loistavasti koulussa, koska pelko päätyä samanlaiseksi luuseriksi kuin vanhempani on laiskuutta vahvempi.

Tunnen välillä kuitenkin olevani aika rikki sisältä. Mutta päihteillä sitä en koskaan aio hoitaa.