Olen itseni mielestä paha ja tarvitsin mielestäni rangaistuksen

Nimimerkki: H. (15)

Oon adoptoitu 15-vuotias tyttö. Mulla on tullut semmosia ajatuksia, että oon huono, ärsyttävä, paha, tyhmä ja että pilaan kaiken. Nämä ajatukset tulee sieltä varhaislapsuuden hylkäämiskokemuksesta. On näitä ajatuksia ollut ennenkin, mutta nyt on vahvempana. Mulle tuli myöhemmin mieleen rangaista jollakin tapaa mua, kun mietin, että oon paha ja ansaitsen rangaistuksen. Mietin mikä olisi hyvä ja ”oikea” rangaistus mulle. Mua kiinnosti semmoinen tapa, että kuristaisin itseäni.

Menin metsää. Mulla on oma paikka metsässä. Ekaa kertaa kun kuristin itseäni niin en ollut ”tottunut” siihen. Tuntui, että keho yritti kertoa, että teen väärin. Ei se olekaan hyväksi kun koko keho kärsii. Kuristin ja pidin taukoa. Se sattu. Mua alko oksettaa. Silti halusin lisää ja tein. Sisko laitto viestii, että oonko kunnossa ja kertoi tulevansa kotiin. Otin remmin mukaan ja lähdin lujaa juoksee kotiinpäin. Tuntu siinä vielä, että remmi olisi kaulan ympärillä. Mua sattu mahaa ja oksetti. Varmaa keho reagoi niin voimakkaasti tohon mitä olin juuri tehnyt itselleni. Mun oli pakko juosta, kun en halua, että muut tietää mun paikkaa ja kun sisko sano tulevansa kotiin, niin ei hän voisi nähdä mun kädessä remmiä millä oon kuristanut itseäni. Heitin sen lähelle meijän pihaa. Kerroin perheelle mitä olin tehnyt.
Tiesin, että siitä jää jäljet. Seuraavina päivinä tuntu, että kaularunko on pilalla, kun remmi oli sen verran painanut kaulaa. Myös psyykkisiä oireita tuli. Ahdistusta, pelkotiloja ja sydän hakkasi kovaa, kun sitä kesti niin kauan mua alkoi oksettaa. Oireet onneksi kesti vähän aikaa.

Haluun tässä välissä kiittää yhtä aikuista, joka on ollut mun tukena, vaikka hän ei ole voinut estää mitä oon tehnyt itselleni. Hän on kuunnellut ja tukena viestien kautta.

Meni muutaman viikon hyvin, vaikka eihän ne sieltä poistu ne hankaluudet. Mulle tuli pakkomielle siihen. Eräänä päivänä oli tosi vahva pakkomielle. Oli niin vahva pakkomielle, että karkasin koulusta kotiin hakemaan narun. Menin metsään. Mulle tuli monia soittoja koululta ja poliisitkin yritti soittaa mulle. En vastannut mihinkään, koska mitä väliä on millään, kun ajatukset on, että pilaan kaikki, olen paha ja eikä kukaan tarvitse mua. Kuristin itseäni. Se oli mun mielestä oikein. Rakas sisko sai viesteillään lopettamaan mitä olin tekemässä. Suostuin lähtemään koululle ja lähdinkin sinne päin, mutta poliisit tuli ja otti mut kiinni. Aloin riehuu ja rupesin raivoo. Poliisit laitto mut maahan ja käsirautoihin. Olin semmosessa tilassa, että en ymmärtänyt mitä siinä tapahtui. Mut laitettiin käsiraudoissa ja lepositeissä lanssii. Lääkäri kysyi, että yritinkö itsemurhaa. En mä siinä halunnut vastata. En mä yrittänyt itsaria. En halua kuolla, mutta en voinut mitään pakkomielteelle. Tästä alkoi neljän päivän tarkkailu osastolla. Musta tuntu tosi pahalta olla osastolla. Vihasin itseeni entistä enemmän. En osannut näyttää siellä tunteita. Turrutin itseni, siellä piti vaan selviytyä yksin. Mun suojakeino osastolla oli irrottautua mielessä muualle. Mua pelotti, ne ajatukset, että mitä jos en pääsekään pois. Ajatukset oli raskaita, kun niitä piti miettiä yksin omassa pienessä huoneessa. Pahinta oli se, kun hoitajat oli mekaanisia ja se oli mulle tosi huono, kun mulla on hylkäämiskokemus. Et en ole saanut pienenä tunne vastakaikua ja nyt sitä samaa oli osastolla. Välillä mietin, että olinko edes ihminen, kun mua kohdeltiin niin, mutta mietin, että oon niin paha, että mua on ihan ok kohdella niin. Tuntu, että ne hoitajat arvosteli ja kontrolloi mitä sai tehdä ja mitä ei. Ymmärrän kyllä osastoa, mutta ei siitä mulle ollut mitään apua. Sieltä tulin takaisin samana itsetuhoisena ihmisenä, joka ajattelee, että oon huono ja tyhmä. Senkin kyllä tiedän, että ei se terapiaa ole, siellä pidetään mut vaan turvassa. Pääsin kotiin. En tykkää vielä kenenkään kanssa puhua osasto jaksosta, mutta kyllä sitä vielä tullaan käsittelemään myöhemmin terapiassa.
Pelkään koko ajan, että joudun osastolle.

Mietin aina kun kuristan tai sen jälkeen, että olisi pitänyt kuristaa lisää ja niin kauan, että en saa happea ja pyörtyisin. En uskalla tehdä niin… koska pelkään, että kuolen. Yleensä pidän toisella kädellä kiinni remmistä kun kuristan, mutta ei se ole mitenkään varmaa, että saanko remmiä pois kaulalta. On näistä jäänyt jäljet. Esim. En halua mitään kaulalle. Jos paita painaa kaulaa niin yritän heti tehdä sille jotain ettei se painaisi.
Välillä menee paremmin ja välillä huonommin.
Kiitos, kun sain jakaa oman tarinani tänne!

Tiiän, että moni kamppailee omien ongelmien ja haasteiden kanssa, mutta jaksa vielä, tiiän että monta kertaa kaikki tuntuu mahdottomalta selviytyä, mutta jaksa. Jaksa vielä. Mikään ei kestä ikuisuutta, jossain kohtaa on pakosta tultava valoa ja hyvää sulle!