"Se mikä suo sattuu se muo raastaa"

Nimimerkki: Broken Angel (14)

Tämä on ”tarina” omasta elämästäni tähän asti lähti jo päiväkodista. Minua kiusattiin jo silloin ja se musersi minua tietämättäni. Minua nimiteltiin oikeastaan kaikesta. Ja se jatkui ja jatkui enkä kertonut siitä kenellekkään. Kuudennella luokalla kiusaamisesta tuli yhä vain henkilökohtaisempaa ja nimittely vain lisääntyi useammalta taholta.

Seitsemännellä luokalla aloin auttamaan kavereitani jotka kokivat itsensä hyljätyiksi ja heitä kiusattiin. Silloin jokin vain napsahti päässäni ja iloni alkoi koko ajan vain häipymään luotani. En kertonut kenellekkään kuinka pahalta minusta tuntui. Aloin viiltelemään jotta saisin purettua vihani ihmisiä kohtaan. Viilsin ja viilsin käsiäni ja kehoani kunnes käsistäni ei vain enään valunut verta vaan jotakin läpinäkyvää nestettä. Tärisin yksin huoneessani ja itkin itseni usein uneen. Tunsin sydämen tykytyksiä päivittäin.

Sitä jatkui melko kauan kunnes rakastuin ja aloin seurustelemaan erään tytön kanssa. Se oli kuin unta, mutta pikkuhiljaa masentuneisuus alkoi taas järsimään itseluottamustani ja sai minut jättämään tyttöystäväni. Siitä alkoi vain suuri alamäki. Aloin koko ajan miettiä kuolemaa ja miten se parantaisi elämääni. Koitin itsemurhaa vähintään 3 kertaa ja painoni alkoi laskea rajusti alaspäin.

Opettajani ja äitini lähettivät minut psykiatrin puheille jossa minulla todettiin pahemman laatuinen masennus. Mutta… siihen se jäikin. En suostunut käymään psykiatrin luona. Keksin joka kerta uuden tekosyyn jonka takia ”en muka” voisi mennä puhumaan asioistani. Sen sijaan puhuin päivittäin parhaan ystäväni kanssa asioistani ja mieltäni painavista asioista. Hän vai minut lopettamaan itseni satuttamisen ja itsetuhoiset ajatukset.

Olen nyt ollut jotain 5 kk ilman viiltelyä ja tuntuu hyvältä. En pelkää puhua menneisyydestäni. En pelkää puhua arvista käsissäni sillä ne ovat osa minua. Ne ovat kuin taisteluarpia. Mutten ole yhtään tyytyväinen niihin siltikään. Mietin päivittäin miksi tein niin. Miksi vahingoitin itseäni niin? Ja luulen että minua auttoi selviytymään kaikesta tuosta todella nopeasti se, että tajusin kuinka paljon satutan muita. Ja se, että pystyn osoittamaan muille pystyväni hoitamaan itsekin asiat… En tiedä… Varmaan sekin oli osana tähän.

Te jotka luette tätä… Älkää sortuko viiltelyyn. Se on typerää ja arvet voivat jäädä käsiine ikuisuuksiksi. Älkää satuttako itseänne muullakaan tavalla. Elämä on ihanaa vaikka se tuntuukin todella masentavalata ja vaikealta. Ja muistakaa ette ole yksin ongelmienne kanssa. Puhukaa aikuisille kiusaamisesta ja muusta. Se voi vaikuttaa koko elämäänne positiivisesti.

Lainaan ihanan laulun sanoja sanoessani: ”Kun sä viillät suo, sä viillät muo. Tunnen viillon pienimmänkin”. Vaikken teitä tunnekkaan, todennäköisesti minua sattuu kun joku tuntee masentuneisuutta tai muuta ikävää. Koska tiedän kuinka paljon se sattuu ja se saa sinut varmaan luulemaan ettei kukaan usko sinua. Niin minäkin luulin muttei se ole totta. 🙂 Teistä välitetään. Olette kauniita/komeita juuri tuollaisina kuin olette!

Danke und Gute Nacht! (kiitos ja hyvää yötä).