Mä oon yksin

Joku tyttö Ikä: 13

Oon 13-vuotias tyttö. Oon perheen esikoinen. Mulla on kaksi pikkuveljeä, jotka on joskus ärsyttäviä. Sitten on pikkusisko 1.v. Mun elämä on ollut täynnä muuttamista paikkakunnasta toiseen. Synnyin yhdessä merikaupungissa. Rakastan sitä paikkaa ja se on mun iskän lapsuuden koti. Oon ollu aina iskän tyttö ja haluun olla niinkuin se. Mun kaksi setää asuu vielä siellä maatilalla, ennen asu pappakin, jota rakastin, mutta se kuoli pari vuotta sitten. Muutin sieltä muutaman kuukauden ikäisenä muualle. Asuin siellä pari vuotta ja sitten muutettiin pieneen ihanaan kylään.

Mä menin siinä kylässä kouluun. Mulla oli yksi paras ystävä ja muutama kaveri jotka kaikki oli poikia, jotka tunsin päiväkodista. Mun iskä kävi töissä joka päivä ja mä olin kotona äitin kanssa vanhemman pikkuveljeni kanssa kun muut ei ollu syntyny vielä. Meillä oli koira ja kissa ja tosi iso piha. Mun elämä oli lähes täydellinen. Mut sitten ku olin kakkosluokalla me muutettiin tosi kauas. Muistan että kun sain tietää että muutetaan pian, niin itkin hirveästi. Vaihdoin mun parhaan kaverin kanssa osoitteita, jotta voitas lähettää
kirjeitä, kun meillä ei ollu puhelimia. Me lähetettiin välillä kakkosella kirjeitä, muttei loppujen lopuksi paljoa. Kolmosella ei lähetetty kun vaan yks ja musta alkoi tuntua että se oli unohtanut mut kun se ei vastannut kirjeisiin. Mä itkin yöllä enkä kertonut kellekään.

Mun luokka oli ihan ok, mutta mulla ei ollu yhtään kaveria. Istuin aina välkät seinään nojaten ja toisia tuijottaen. Vihasin olla yksin. Mä olin tosi ujo ja hiljainen enkä puhunut juurikaan. Mua kans kiusasi koulumatkalla 2-4 luokilla mua nuorempi poika. Kerroin siitä opelle ja se loppu. Sain 4lk. yhen kaverin. Tää kaveri harrasti keppihevosia ja kävin sillä usein, mut se ei käyny meillä kun meillä oli aina sotkusta. Mutta tää kaveri kiusasi mua ja syljeskeli mun päälle ja sano mua rumaksi. Se valehteli itsestään asioita. Se varasteli mun puhelinta välillä ja lähetteli sillä itselleen viestejä. Ja mun pitää myös mainita ettei mulla ollu nettiä tai mitään sovelluksia, ei edes wappia eikä oo mitään nytkään. Kun kerroin äitillä ja iskälle että se kiusasi mua niin ne laittoi meidän välit poikki eikä nähty enää. Se muutti pian jonnekkin eikä nähty enää koskaan. Tän jälkeen en oo koskaan kertonut mun tunteista kellekkään.
     

Mä rupesin vihaamaan itseäni viitosluokalla. Oon hirveän läski ja ruma. Surkea liikunnassa. Kukaan ei oo mun kaveri. En puhunut koulussa kenellekään sanaakaan, harvoin edes sanoin hei. Musta tuli vetäytynyt ja
huomaamaton sivussa olija, josta kukaan ei välittänyt tai nähnyt. Olin kuin varjo. Pidin tunteet sisälläni ja musta tuli pokerinaama. Itkin yksin sängyssä öisin ja yritin pidättää kyyneliä. Mun kuutosluokan syksy oli tyhjä ja yksinäinen. Mä vihasin paritöitä. Jäin aina yksin ja ope joutui laittaa mut jonnekkin kolmanneksi ja se sano että mun pitäis mennä rohkeasti muiden kanssa, mutta mitä se nyt ymmärsi! Se ei ollu koskaan ollu
näin yksin. Sitä paitsi mä olin pelkuri ja tiesin että mun luokkalaiset inhosi mua ja mä niitä.
     

Yksinäisyys sattuu enemmän kuin ihmismieli sallii. Kukaan ei välitä jos sä kuolet ja sulla ei oo tarkoitusta. Se sattuu yhtä paljon kuin ruoskiminen, hakkaaminen, polttaminen roviolla ja miljoonalla veitsellä viiltäminen. Vihaan itseäni! En kuitenkaan ole koskaan harkinnut itsemurhaa tai itseni satuttamista, koska en halua enempää kipua ja kyyneliä. En koe itseäni millään tavalla masentuneeksi ja en mistään hinnasta koskaan halua minnekään kasvatukseen, psykiatrille tai psykologille! Ne vaan valehtelee mun ulkonäöstä ja yrittää kääntää mun mielen ylösalaisin. Mä vihaan sitä kun lässytetään "jokainen on kaunis" koska se ei oo totta. Eikä kaikilla oo välttämättä hyviä kavereita.

Kutosen keväällä mun paikkakunnalle muutti yks tyttö ja meistä tuli kaverit. Kävin niillä ja ne ei käyny meillä samasta syystä kuin aikasempikaan. Meillä oli vaikea keksiä välkillä puhumista kun toinen oli ujo ja mä hiljainen ja myös pelkuri. Kun tuli korona ja koulut sulkeutui ei lähetetty viestejä puhelimella tai puhuttu kun koulut aukesi. Me ei oltu enää kavereita. Musta alkoi tuntua että se inhos mua ja ettei se halunnu olla välkillä mun kanssa kun se meni aina musta kauas välkillä eikä puhunut mulle enää. Sitten menin seiskalle. Pääsin matikkaluokalle. Olin iloinen kun uudella luokallani ei ollut ketään entiseltä luokaltani. Mulla oli melko
hauska luokka, mutta kukaan niistä ei halua olla mun kaveri.

Olen nykyään äärettömän hiljainen koulussa, mutta puhun ja hymyilen kotona joillekin jutuille. En silti kerro tunteitani. Alan tottua yksinäisyyteen, mutta en pidä siitä kuitenkaan. Vihaan yhä itseäni. Olen läski ja ruma. Siis oikeasti läski! Nykyään tykkään tosi paljon piirtämisestä, jossa olen tosi hyvä ja luen joka viikko noin pari kirjaa. Kirjojen lukeminen on kivaa ja käyn usein kirjastossa. Mun luokka pitää mua outona kun oon hiljaa, ja vaikka puhun välillä vierustoverille jotain, en koskaan kiroile enkä oo koskaan kiroilu kun en tykkää siitä. Kaikki mun luokalla kiroilee koko ajan. Kun ajattelen tulevaisuutta näen itseni yksinäisenä tyyppinä jolla ei oo tarkoitusta ja joka asuu muista erillään. Pelkään tulevaisuuttani hieman. Oon ajatellut olevani lääkäri ja omistavani kymmenen kissaa niin en olis niin kauhean yksin.

En tahdo apua! Halusin vain kertoa jollekin tunteeni, sillä sisällä tunteiden pitäminen on tosi raskasta. Musta oli ihana lukea täältä että joku muukin on yksinäinen. Mä samastuin ja niiden lukeminen oli katkeransuloista. Kiitos että sain kirjottaa.

Kommentit

Lisää uusi kommentti