Jatkuvasti paha olla

Pelkuri Ikä: 18

Tää ei oo varsinaisesti tarina vaan ennemminkin kysymys ja taustatarina sille.

Mulla on ollut jonkinlaisisia mielenterveysongelmia 11-vuotiaasta asti. On ollut silloin itsetuhoisia ajatuksia, mutta ei ole ollut enää n. 14-vuotiaasta asti. Minulla ei ole diagnooseja joten en osaa sanoa, mitä mielenterveysongelmia mulla on. Sen vaan tiedän, että mieleltäni en ole normaalia lähelläkään.

Olen sairastanut erilaisia syömishäiriöitä ja nykyisinkin syöminen on vielä hankalaa ja epämukavaa. Olen 11-vuotiaasta 18-vuotiaaksi niin lopettanut syömisen lähes kokonaan, oksentanut syömisen jälkeen, obsessoitunut terveellisestä syömisestä ja ahminut. Nykyisin yritän parantua ilman apua syömishäiriökäyttäytymisestä. Syöminen on epämukavaa ja inhottavaa, ja toisinaan ahmin ja toisinaan syön liian vähän. Enää tilanne ei kuitenkaan ole vakava. Mulla on kuitenkin muuten henkisesti ja sen kautta kai myös fyysisesti jatkuvasti tosi paha olla ja se haittaa merkittävästi mun jokapäiväistä elämää. Olen koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Minulla on voimakkaita pelkotiloja ja pakko-oireita. Paniikkikohtauksia on silloin tällöin, nyt lähiaikoina on ollut vähän vähemmän mutta n. 14-vuotiaasta asti mulla on ollut ns. ”kausia”  olloin niitä on ollut erittäin usein. Viimekertainen ”kausi” oli viime keväänä.

Yksi peloistani, saa minut tuntemaan, että millään ei ole mitään väliä. Kyseessä on kuolemaan liittyvä pelko, joka on välillä ihan lamaannuttavaa. En jaksa tehdä mitään, kun päässä pyörii vaan koko ajan kamalat asiat tähän pelkoon liittyen En halua kuvailla pelkoani tarkemmin, mihin se varsinaisesti liittyy. Mielialani on jatkuvasti alhaalla ja olen koko ajan väsynyt, ihan sama paljonko nukun. Yleensä nukun vähän, koska olen kaikkein ahdistunein ja pelot tuntuvat voimakkaimmin silloin, kun olen menossa nukkumaan ja näen painajaisia lähes joka yö. Unettomuuskin ahdistaa, koska olen kuullut, että siihen voi kuolla. En jaksaisi enää opiskella, nousta sängystä tai tehdä oikein mitään.

En halua kuolla tai ole tekemässä itselleni mitään. Ajattelen, että olisi parempi, etten olisi koskaan syntynyt, niin en olisi täällä kenenkään riesana eikä mun tarviis ajatella kuolemaa ja mitä voi tapahtua sen jälkeen. Muuten mulla on hyvä elämä ja kaiken pitäis olla hyvin. Koen syyllisyyttä, että oon niin onneton, koska mulla on niin paljon, mistä olla kiitollinen ja monilla on asiat niin paljon huonommin. Ja kyllä mä oonkin kiitollinen mun elämästä siitä huolimatta että toivon etten olis ikin syntyny.

Haluaisin hakea apua, koska haluaisin jaksaa olla hyvällä tuulella, jaksaa tehdä asioita ja auttaa toisia. Koen itseni vielä hyödyttömämmäksi nyt, kun en oikein jaksa enää mitään. Pakotan itseni tekemään koulutehtävät palautusaikaan mennessä edes keskinkertaisesti, koska en halua aiheuttaa vanhemmilleni pettymystä. Muuten tuntuu, ettei koululla ole väliä, koska en näe itselläni minkäänlaista tulevaisuutta. Vanhempani eivät kuitenkaan tahdo, että haen ammattiapua. Meidän perheessä mielenterveysongelmat on aina ollut jonkinlainen tabu, ehkä siksi, kun kellään ei niitä ole ennen minua ollut tai jos on, sitä pidetään salassa. Olen yrittänyt selittää, ettei ammattiavussa ole mitään pahaa tai mikään, mikä voisi pilata vanhempieni maineen. He ovat sitä mieltä, että mun pitää vain ”ottaa itseäni niskasta kiinni”.

Olen yrittänyt parantua itse jo neljä vuotta, mutta heikoin tuloksin. Kun olin 14, ja kielsin, että minulla olisi mitään ongelmia ja koin häpeää siitä, että minulla oli vielä paniikkikohtauksia. Silloin onnistuin kuitenkin vielä esittämään iloista. Nykyisin en enää pysty siihen, ja harmittaa, että läheiset huomaavat pahan oloni, kun en enää osaa piilottaa.

En tiedä, mitä pitäisi tehdä. En halua menettää välejä vanhempiini. Olen täysi-ikäinen, mutta asun vielä kotona. Olen liian huonovointinen menemään töihin, joten mulla ei oo varaa maksaa terapiaa kun ei oo tuloja. En muutenkaan voisi hakea apua vanhemmiltani salaa, koska se tuntuisi liian väärältä ja tuntuu, että he saisivat kuitenkin selville, enkä tahdo valehdella heille.

Mitä mun kannattaisi tehdä? Miten jaksaisin vaikuttaa hyväntuuliselta ja iloiselta, vaikka oikeesti mulla on tosi paha olla?

Kommentit

Anonyymi 14.04.2022 - 22:16

Ymmärrän sua ja pystyn niin samaistumaan sun tarinaan. Jos et oo viel hakenut apua, nii koita pliis! Voit eka puhuu jollekin aikuisel sun koulussa ehkä? Tai sit sun on pakko vaan varata aika ja hoitaa asia sun vanhempien tietämättä, jos et oikeesti haluu et ne tietää. Mut olis tietty hyvä, et hekin saisivat tietää. He varmasti haluaisivat auttaa sua. Vaikka se tuntuu tosi vaikealta kertoa heille, niin yritä edes kertoa jostain yhdestä jutusta? Sun ei tarvi kertoa kaikesta ja jos käyttee lääkärissä, niin voit pyytää myös aikaa kahdenkesken sen lääkärin kanssa!

Lisää uusi kommentti