Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2020 » Neuvoja kyselen (liiallinen epävarmuus/huono itsetunto)

Neuvoja kyselen (liiallinen epävarmuus/huono itsetunto)

Nimimerkki 
Liiallisesta epävarmuudesta kärsivä teinityttö
Ikä 
14

Mä oon päätyny siihen tilanteeseen, että haluun kysyä apua tän kirjotuksen kautta just sulta, joka tätä luet.

Kotona, sukulaisten tai kaverien kanssa oon aika avoin ihminen. Mua ei siis haittaa puhua mun omista asioista niille ja yleensä ne tulee semmosena puhetulvana kaikki kerralla. On tietty joitain asioita, mitä en haluu kertoo ja sit vaan pakotan itteni oleen hiljaa. Mun vanhemmat joskus naureskeli sitä, kui mun kanssa keskustellessa ei saa puheenvuoroo. On ne meinannu nukahtaakin ku kuuntelevat mun loputonta selitystä xD

Mut heti jos on kyse julkisesta paikasta (esim. koulu, keskusta, juhlat) musta tulee tosi hiljanen, epävarma ja sulkeutunu. Kyllä mä silti siis kaverien seurassa pystyn naureskella ja puhua, mutta aina sielä on se ahistuksen pieni tunne. Sellane henkee vähän ahistava ja päässä jylläävä tunne. Hyvänä esimerkkinä on eilinen tilanne. Mun oli tarkotus värjätä mun hiukset sellasella siniseen taittavalla mustalla, mut kaupassa mä aloin sit miettiin, että erottuisko se liikaa muista. Huomaiskoha mun koululaiset sen? Kattoiskohan ne mua? Mä soitin jopa parille kaverille keskellä sitä kauppan hyllyriviä, että uskallanko mä vai enkö? Ne kannusti mua kokeileen ja sano et ne näyttäis varmasti näteiltä. En mä kumminkaa pystyny tekeen sitä. Alko ahistaan se ajatus muiden katseista/ajatuksista.

Mua ahistaa ihan hirveesti olla muiden ihmisten eessä. Se miten ne kattoo mua, pelottaa aina yhtä paljon. Tän takia mun on tosi vaikee mennä esim. kouluprojekteissa puhuun sinne luokan eteen (vaikka olis kaveri mukana). Mä en myöskään oikeestaan uskalla käyttää sellasia vaatteita, joista tykkään, enkä kunnolla ees viitata tunneilla/osallistua oikeen mihinkään koulussa tai vapaa-ajalla. Mä aloin yhessä vaiheessa käyä hölkkäämässä tuola pitkin teitä, mutta kun mua vastaan tuli ihmisiä tai autoja, sain hirveen häpeän tunteen, vaikka tiedän ettei siinä ookkaan mitää hävettävää. Päinvastoin, sehä olis hyvä jos kävisin juoksemassa viikossa muutaman kerran!

Suoraan sanoen mulla on aika huono itsetunto.. (En oo varma onko itsetunto se oikee sana, mutta kumminkin.)

Mä oon tosi epävarma itestäni. Siitä miltä mä näytän ja millanen mä oon. Äskesestä pätkästäki varmaa huomas, et mietin ihan liikaa mitä muut on mieltä musta. Mä en vaan tykkää itestäni alkuunkaan. Omasta mielestä mä oon kuvottava ja oikeestaan häpeen itteeni.

Mä käyn kuraattorilla noin kahenviikon välein ja se kerran heitti kysymyksen, että "Jos kerta sun kaverit ja perhe ei huomauttele sun ns virheistä, vaan päinvastoin ne kehuu sua, ni mistähän sä oot saanu päähäs noi ajatukset?".. Eikä mulla oo vastausta tähän kysymykseen. Ehkä ala-asteen lopulla ollut poikien pieni piruilu saatto vaikuttaa, mut oisko se saanu mulle moneks vuodeks tosi epävarman olon? Vai onko tää ihan normaalia teini-ikää? Mun tietääkseni kenelläkään muulla mun kaveripiirissä ei oo tällästä.

Mutta se mihin mä nyt haluisin teiltä apua. Haluisin kysyä yhtä juttua, oisko teillä jotain neuvoja, miten sais parannettuu itsetuntoo tai vähennettyy tätä muiden mielipiteiden liiallista ajattelua?

+1
+60

Kommentit

Antisosisaalinen17.02.2020 21:28

Samaistun niin paljon noihin asioihin mistä kirjotit! Oon 17v ja oon vasta nyt alkanut uskaltaa menee lenkkeilee (tosin usein vaa sillo ku on pimeetä). Löysin yhen uuden kaverin joka sit on auttanu mua kohentaa itsetuntoo ihan vaa olemassaolollaan. Mulle kaverit ja pieni omien mukavuusrajojen ulkopuolelle meneminen on auttanu. Pitää myös olla kärsivällinen, muutos tapahtuu pikkuhiljaa.

+1
+50
H18.01.2020 16:19

Kyseessähän vaikuttaisi olevan sosiaalisten tilanteiden pelko, eli sama mikä minulla. Pystyin samaistumaan kirjoittamaasi täysin, mutta mulla se on menny ehkä vielä asteen pahemmaksi nimittäin en liiku kotoa muutakun kouluun ja takaisin. Porukatkaan ei ota mua tosissaan, koska juttelen kuitenkin niille ihan vapaasti. Kuitenkin heti kotoa lähtiessä tunnen ahdistuksen puskevan esiin. Lenkkeilykin on mulle ihan liian iso juttu, en pystyis yksin ikinä lähtemään kun en ole missään hyvässä kunnossa johon syynä 3 vuoden kestänyt eristäytyminen. Masennuskaan ei auta asiaa. Olen halunnut hakea apua, sillä kärsin myös ihan näkyvistä oireista kuten vapinasta, punastumisesta sekä sydämen tykytyksestä. Ilmeisesti tähän nimittäin olisi lääkitys, mutta, koska tämä "kuuluu teini-ikään" niin en mä tarvitse mitään lääkkeitä.

+1
+59
Juustokakkuhamsteri12.01.2020 19:44

Samaistuin tähän tosi paljon. Oon kylläkin tosi introvertti enkä osaa puhua avoimesti juuri kenellekään. Tiedän kans tuon "lenkkeilyhäpeän" ja muiden katseiden ja ajatusten "pelon". Äiti sanoi joskus, että tällaisesta epävarmuudesta kasvaa yli. Kolme vuotta oon nyt taistellu näitä ahdistusta ja häpeää aiheuttavia tilanteita vastaan, vaan menemällä niihin. Se on auttanut, mutta kyllä mä häpeän ja ahdistun edelleen tosi helposti.

+1
+59
ihiminen12.01.2020 19:27

Tosta alusta ainakin... Mäkin juttelen semi avoimesti, mutta heti koulus alan änkyttää ja puheesta ei saa selvää... Opelle puhun kummiski iha normaalisti.

+1
+59