Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2020 » Ajatuksia & mun tarina

Ajatuksia & mun tarina

Nimimerkki 
tuntematon
Ikä 
13

Tää on tarina mun elämästä. Tytöstä, josta kukaan ei oikeestaan tiiä mitään, eikä kukaan haluais tietää mitään - siltä se siis musta on ainatuntunu. Mä synnyin ihan tavalliseen perheeseen vähän yli 13vuotta sitten. Mulla on siis isosisko joka on mua 3vuotta vanhempi, ja äiti & isä. Me muutettiin pois pk-seudulta mun ollessa kaks vuotias. Äiti oli perhepäivähoitaja mun ollessa pieni, joten en ikinä käyny päiväkodissa. Olin vaan kotona parin muun lapsen kanssa. Parin pojan kanssa. Mä olin yksinäinen, enkä tehny ikinä oikeestaan mitään.

Eskariin mä kuitenki menin. Olin se hiljanen ja ujo tyttö. En pohjimmiltani oo sellanen, mut sellanen musta muuttu. Tunsin sieltä yhen tytön, jonka seuraan mä sit aina yritin tunkea. Kuitenki sillä oli jo toinen kaveri, joten lähinnä yritettiin vaan kilpailla kumpi sais olla sen kanssa kahestaan. Mä jäin usein yksin, tai menin vanhan tottumuksen mukaan parin pojan kanssa leikkimään.

Ykkösluokalla aattelin et vihdoin saisin olla sen mun kaverin kanssa kahestaan, sillä se toinen tyttö ei enää roikkunu siinä kiinni. Kuitenki nytten toinen tyttö tuli roikkumaan siihen. Kuulin usein tältä et ”mee pois halutaan olla hetki kahestaan”, mä sitten menin yksin itkemään. Pienenä mä olin tosi pitkä lapsi, joten mun koostaki sain aika usein kuulla. Sanoilla ”läski” ja ”lihava”. Kakkosluokka ja kolmosluokka meni hyvin. Sain vihdoin kaverin, sillä meiän luokalle tuli uus tyttö, joka oli täysin samanlainen kun mä.

Nelosluokalla kävi jotain outoa. Tää tyttö joka oli ennen roikkunu siinä mun vanhassa parhaassa kaverissa alkokin roikkua mussa. Useempikin alko roikkuu mussa. Se oli outoa, mut tavallaan tosi hauskaa. Pohjimmiltani oon kuitenki sosiaalinen ja huomionhakunen. Vitosluokalla kuitenki alko kaikki mennä pieleen. Riitaannuin mun parhaan kaverin kanssa ja jäin yksin. Musta alettiin levittää hirveesti huhuja koulussa. Kuulemma puhuin muista paljon pahaa, vaikka todellisuudessa en todellakaan ois voinu tehä niin, mulla on ihan liian iso omatunto. Yritin väittää vastaan, mut mulla ei tullu ääntä. Ihan kun mun puhekyky ois kadonnu. Jos sain puhutuks, se oli käheetä ja muminaa. Kuulostin ihan mieheltä, tai niin ainaki mulle sanottiin. Stressasin aina puhetilanteissa. ”mä en osaa, mä en pysty”. Mua ahdisti.

Pian mä aloin kuulla mm. ”Ethän sä tarvi ulkohousuja koska sulla on niin paljon tota rasvaa lämmittämässä”. Ehkä se oli hauska vitsi, mut se jäi mulle kauaks aikaa mieleen. Myöskin multa kysyttiin, aionko mä lähteä vai olla loppuelämän yksin, koska eihän kukaan mua siedä. Sillon mä oikeesti ajattelin tehä itsemurhan. Lopulta mä uskalsin kertoo äitille ja se kerto opettajalle. Ei se auttanu. Ei kukaan välittäny. Mua ahdisti, ja aina kun menin kouluun mä olin vaan varjo ittestäni. Kaikki piti mua melkeen mykkänä ja säälittävänä. Mä en ees nukkunu paniikkikohtausten takia. Hyvällä tuurilla pari tuntii yössä.

Aina jos mä mokasin, mulle naurettiin. Sit koitti yks päivä, joka on jääny sumusena mun päähän mieleen. Oli maaliskuu, ja normaaliin tapaan olin menossa välkälle yksin. Mulla oli reppu selässä, ja kun mä kävelin katse maassa ovesta, tunsin kuinka mun reppu jäi oven väliin, ja sit kuulin mun yläpuolelta naurua. Revin paniikissa repun irti ja juoksin pois päin. Välkän loputtua yritin livahtaa ovesta takas sisään. En uskaltanu kattoa, mut toivoin et muut olis jo kaukana. Kuitenkin mun käveltessä sisään, ovi paiskataan taas mun päälle. Mun jalka jää väliin ja kaadun mahalleni muoviritilälle kuraeteiseen.

Kyyneleet vieri mun poskia pitkin, mut kaikki muut nauro. Pääsin jotenki hetken päästä irti, mut mun jalka ja rinta oli tosi kipee. Konkkasin nopeesti itkien toiselle puolelle kouluu. Päiväkodin luo, jossa mun äiti oli töissä. Näin mun äidin pesemässä parin lapsen kanssa käsiä, ja aloin vaan hysteerisesti kiljumaan äitille et sen on pakko viedä mun pois koulusta. Äiti yllätty siitä tosi paljon, joten pyys mut vaan pienempään huoneeseen nopeesti ja käski jonkun toisen hoitsun hoitaa lapset.

Se yritti tottakai kysyy et mitä oli käyny. Mä en meinannu saada happea, itkin vaan. Äiti soitti opettajan paikalle. Ei mun omaa opettajaa, vaan rinnakkaisluokan opettajan, josta piti paljon enemmän kun mun omasta opettajasta. Sain sit jotenki kerrottua mitä oli käyny, ja päädyttiin tulokseen että mä menisin sen luokkaan loppupäiväks, ja saisin vaikka vaihtaa luokkaa sinne. Olin siellä loppuvuoden. Mun kiusaaminen ei loppunu, mut onnistuin välttelemään aika hyvin niitä. Seuraavana syksynä kieltäydyin menemästä kouluun. Itkin koko yön ja aamun, kunnes mun äiti totes, et mä en todellakaan vois enää jatkaa tällasta. Se oli huomannu et mulla ei oikeesti oo kaikki psyykkisesti hyvin.

Mä alotin kotikoulun 6luokan syksyllä. Se oli haastavaa aikatauluttaa kaikki opiskelut, mut opiskelu itsessään ei mulle ollu ikinä ollu haastavaa, joten se onnistu jotenkin. Ainaki alkuun. Eräänä iltana, kello kaheksan aikaan, mä kuulin koputuksen mun ikkunassa, ja pientä vaimeeta naurua. Mä jähmetyin täysin. Ei ollu vaikeeta arvata kuka siellä oli... Mä itkin koko loppu illan, ja jossain vaiheessa mulle alko tulla itsetuhosia ajatuksia. ”Miksei? Enhän mä tässä mitään menetä, mun elämä on tarpeeks huonoa jo nyt”.

Mä sorruin viiltelemään mun ranteet täysin auki. Mitä enemmän mä tein, sen paremmalta se tuntu. Sain vihdoinki purettua kaiken mun vihan ja surun siihen. Eikä kukaan saanu tietää... Mulla oli hirvee itseinho. Suoraan sanottuna mä vihasin itteäni. En nähny mitään positiivista. Lihava, ruma ja masentunu. Ei yhtään ystävää, ei _ketään_ kuka välittäis. Niin mä ajattelin ainakin.

Lopetin vähitellen syömisen. Myöskin mun ruokahalu alko kadota. Mun teki mieli vaan liikkuu aina ku olin syöny vähänkin. Aloin laskee kaloreita ja liikkumaan paljon enemmän ku söin. Pahimmillaan söin parisataa kaloria ja liikuin useemman tunnin päivässä. Huimas, mut mun oli pakko jatkaa. Rakastin nälän tunnetta. Ekaa kertaa elämässäni tunsin itteni laihaks. Asetin painotavotteita. Kun suoritin ne, halusin vaan vähemmän. Mä nukuin taaskin vaan pari tuntii yössä. Yöt mä googlasin laihdutusvinkkejä ja tein listoja kaloreista. Aina kun mä nukahdin, näin painajaista mun kiusaajista. Välillä se muuttu haaveuneks, jossa musta pidettiin - ja mä olin laiha.

Terkkaritarkastus koitti pian. Hpv rokote, ja painonmittaus. Mun pahimmat painajiset. Piikkikammo, viiltelyarvet ranteissa, ja aattelin olevani ylipainonen. Muistan sen aamun. Heräsin, ja yritin sanoo äitille etten pystyis siihen. En vaan kykenis. Se ei tietenkään auttanu, vaan lähettiin kohti koulua, jossa terkkatarkastus oli. Olin aamulla hätäsesti laittanu peite-ja meikkivoide kerroksen mun arpien päälle, ja ihme kyllä, ne oli oikeesti peittyny, sillä pahimmat mulla oli ”onneks” jaloissa. Mun arpia ei terkkatarkastuksessa huomattu. Mun paino oli pudonnu, mut sillon se ei ollu vielä niin hälyyttävää. Terkkari kuulusteli, mut sanoin sen johtuvan pituuskasvusta ja liikunnan lisäämisestä.

Sen jälkeen mä vaan jatkoin. Koko syksyn. Kunnes mä kerran paniikissa tunnustin mun ainoalle ja parhaalle kaverille. Se asuu tosi kaukana, mut puhutaan usein facetimee yms. Lähetin sille viestin, jossa sanoin et ”Mua ahdistaa ruoka. Mä en pysty enää syödä, ja ajatus ahistaa. Mulla on nälkä, mutten haluu syödä. (En haluu lihota)”. Mun kaveri huolestu ihan hirveesti, ja lopulta meiän puhuessa se sai tietää mun painon yms.

Se alko pakottaa mua syömään. Se ei kuulemma kertois kenellekkään, jos mä pystyisin todistamaan kaikki sille mitä mä syön. Mä söin ja söin, vaikka se tuntu pahalta. Mun oli _pakko_. Mä oon kiitollinen niin mun kaverille, kutsun sitä nyt vaikka Kiiaks (ei oo siis sen oikee nimi). Kiiasta oli mulle ihan älytön tuki. Se kuunteli aina mun murheet, ja ilmotti heti jos mun puheissa oli jotain hälyttävää/sairasta. Musta tuntu et mä oon yksin, vaikka mulla on maailman paras ystävä mitä mä voisin vaan toivoo - vaikka se onki kaukana, se silti auttaa mua niiiiin paljon<33

Keväällä mä vaihdoin normaaliin kouluun. Sain jonkunverran kavereita. Pystyin jo jotenki puhumaan koulussa, vaikka se jännittiki mua tosi paljon. Kaikki ajatteli et mulla on kaikki hyvin. Nyt on toukokuu ja etäopiskelu menossa. Mua edelleen ahdistaa, ja mun syömishäiriö ajatukset on palannu. En uskalla taaskaan kertoo kenellekkään, paitsi Kiialle. Mun vanhemmat ajattelee kaiken olevan hyvin.

Mä oon SILTI jo paremmassa kunnossa. Kaikesta huolimatta, mä oon mä. Muilla on musta erilaisia kuvia, erilaisia näkemyksiä. Mut se ei muuta sitä, millanen mä oikeesti oon. Mä oon nyt onnellinen, kunhan vaan teen järkevät päätökset. Kunhan mä vaan osaan rakastaa itteeni. Ihmiset saattaa olettaa, et mä en puhu melkeen mitään. Todellisuudessa, mä puhun koulun ulkopuolella kokoajan, ja myöskin rakastan laulamista. Jotkut jotka ei oo nähny mua pitkään aikaan, ajattelee mun olevan pitkä ja isokokonen. Tän kaiken jälkeen, mä oon lyhyt ja siro - vaikken mä sitä ite osaakkaan vielä peilistä nähä. Mä oon hyvä just tälläsenä, ja se täydellisyys mitä mä tavottelen on mahoton. Siltikin, mä oon sopiva, ja kelpaan aina jollekkin, vaikkei se tuntuis siltä<3 Toivottavasti jos joku tätä lukee, ajattelee ittestään ihan samallailla, lav u<3

Tästä tuli varmaan toooosi pitkä, mut halusin vaan kirjottaa kaiken mitä tuli mieleen nii jonnekki. Jos joku jaksaa tän lukee, mä toivon et tästä oppii jotain. Oppii, et kaikella mitä tekee/sanoo jollekki voi olla TOSI vakavat seuraukset. (ja oppii suhtautumaan itteensä erilailla. katso ittees samallailla kun ketä tahansa muuta. tuskin sä vastaan tulevaa joka ois sunkaltanen haukkuisit?)

+1
+35

Kommentit

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Textual smiley will be replaced with graphical ones.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.