Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2019 » Vaikeuksista

Vaikeuksista

Nimimerkki 
kasvoton
Ikä 
18

Mä oon aina käsitellyt asioita kirjottamalla. Oon kuulemma hyvä siinä, jos vaan jaksan yrittää. Nyt, jo täysi-ikäisenä, mä tahdon kirjottaa tänne, jos sen avulla joku samaa läpikäyvä huomaa, ettei ookkaan yksin.

Asiat alko kasaantumaan viisi vuotta sitten, seiskaluokan alussa. Mä aloin jännittämään, ihan helvetisti. Ennen niin sosiaalinen ja esiintymistä rakastava, ja yhtäkkiä esilläolo aiheutti sydämentykyksiä ja hirveen paniikin. Pikkuhiljaa aloin rajottamaan asioita, mitä uskallan tehdä. Liikuntatunnit jäi, musiikintunnit jäi, viittaaminen jäi, ääneen lukeminen ja esitelmät jäi, ruokalaan meneminen jäi.

Yläasteen loppua kohti mun mielialakin laski, ja ahdistus senkun vaan kasvoi. Ensimmäiset masennuksen oireet tuli ja mä tein sen virheen, etten uskaltanut kertoa kellekkään. Oo sä fiksumpi. Kerro kaverille, kerro psykologille, kerro isälle, kerro veljelle. Kelle vaan, mut kerro. Kirjota kirje, lähetä tekstiviesti, nykäse hihasta, mut kerro kuitenkin. Sä et kadu sitä, että saat apua.

Kaupassa yksin käynti ahdisti ja tuntui että jopa kävelen tyhmästi, en osaa mitään, puhelimeen puhuminen pelotti, ja näytän kuitenkin tyhmältä. Kaikki oli liikaa ja liian ahdistavaa, ja jos joku edes saattoi mennä pieleen tai en osannut, mä kieltäydyin edes yrittämästä.

Yläasteella mä en saanut ymmärystä. Opettajat pakotti, ei uskonut, syytti tottakai mua ja ajatteli että mä vaan laiskuuttani ja vittumaisuuttani kieltäydyn asioista, jotka oikeasti aiheutti mussa paniikin. Niin pahan, että oli pakko päästä pois ja kotiin. Olin aina ollu hyvä koulussa, mut tottakai arvosanat laski, kun en kyenny osallistumaan suullisesti ollenkaan. Mä muistan, kun historiantunnilla opettaja koitti, jos lukisin edes yhden, kolmen sanan lauseen, ja mä olin ihan varma, että kuolen siihen paniikkiin.

Mä muistan ala-asteelta jo hetkiä, kun opettaja on nolannut kahden luokan edessä, ja kerran kun mä itkin ja tärisin paniikissa luokan edessä, kun opettaja pakotti esiintymään. Kaikki pienet asiat kasaantu, ja murrosiän alkaessa mun huonolle ololle sit saatiin nimi. Vaikea ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Ammattikoulussa asiat ei myöskään mennyt hyvin. Mulle on muunmuassa sanottu, opettajan toimesta, että luokassa on paska yhteishenki mun ja mun ahdistuneisuuden takia. Että luokkakavereille tuli tunne, että mä en pidä heistä, koska en uskaltanu puhua ja olin mielummin omissa  oloissani. Mua on käsketty katsomaan peiliin, opettajan toimesta tämäkin, ja naureskellen kysytty onko mua kiusattu, kun oot noin arka. On naureskeltu ja sanottu, että ”no minun tunneillanihan sitten altistetaan”.

On suututtu, on ehdotettu että jospa kumminkin vaihdat alaa, kun ei tää oo sun juttu, eikä susta mikskään oo. On vähätelty että ”kyllä se siitä, otat itteäs niskasta kiinni, ei voi olla noin vaikeaa”, ja ”yrität nyt kuitenkin: kaikki jännittää niin miks muut sitten pystyy siihen”. Opettajat on mun kokemuksien mukaan ollut todella törkeitä ja tietämättömiä, jopa ilkeitä. Mulle on jäänyt hirveä paskanmaku suuhun ylä- ja ammattikoulusta, sekä siitä, miten opettajat kohtaa mielenterveysongelmista kärsiviä oppilaita. Kaikki opettajat ei ollut tälläsiä, mut liian moni oli.

Mut sitten, mun kohdalle myös osui yks ihana luokanopettaja, viiden vuoden jälkeen, joka oikeasti kuunteli. Ja autto. Suunnitteli mulle tukitoimia kouluun, käski soittamaan jos ihan mitä vaan tulee, ja että aina saa sanoa jos ei kykene/jaksa/uskalla. Ja siitä mä olen kiitollinen. Vaikka suurin osa mua opettaneista ei osannut auttaa, niin tämä opettaja osasi. Mä muistan vieläkin kuinka helpottunut olin. On myös niitä, jotka oikeasti tahtoo tukea sua.

Yläasteella muistan myös, kuinka yks musiikinopettaja järjesti mun aineet niin, että sain jätettyä ne pois, jotka ahdisti ihan liikaa, ja tiesin etten kuitenkaan menis sinne. Pieni teko, mutta autto mua suunnattomasti. Muistan myös, kuinka yks ihana psykan opettaja lähetti viestiä ja varmisti, että onhan mulla kaikki kuitenkin hyvin, kun olin lähtenyt kotiin paniikkikohtauksen jälkeen. Tälläsiäkin ihmisiä on, ja niitä me tarvitaan lisää - varsinkin opettamaan lapsia ja nuoria.

Huonot kokemukset horjuttaa lapsen uskoa aikuisiin ja auktoriteetissa oleviin, ja jopa omaa itsetuntoa ja rohkeutta hakea apua. Onneks mulla oli myös näitä ihan mahtavia kokemuksia opettajista, vaikkakin vaan kolme, mutta silti. Nekin oli niin arvokkaita.

Kai tän pointti oli, että ihan sama mitä, sä selviät. Toipuminen kestää, se ei tapahdu päivissä eikä kuukausissa, mun tapauksessa tähän on menny jo kuusi vuotta, mutta koko ajan oon paranemaan päin. Sä et ole yksin. Aina on joku, joka välittää ja osaa ja tahtoo auttaa. Sä uskallat hakea apua, ja mitä enemmän ja avoimemmin puhut, sitä paremmin sua osataan auttaa.
 

+1
+94

Kommentit

Anonyymi13.05.2019 18:45

Aika lailla tiivistit osan mun ajatuksista tismalleen. Fiilaan. En ehkä kärsi mainitsemistasi peloista, mutta peloista kuitenkin. Niin vaikeista että olen sen antanut vallata elämäni ja tehdä siitä päivittäistä helvettiä. Olen tehnyt sen virheen kanssa, etten kertonut kellekkään. Tänä kesänä aijon tehdä poikkeuksen ja mennä vaikka väkisin puhumaan, hankkimaan apua. Kiitos tästä tekstistä ja uskon että se auttaa monia. Sun tekstin ulosanti oli muutenkin tosi hyvä. Kaikkee hyvää sulle.

+1
+85