Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2019 » Mikään ei tunnu hyvältä

Mikään ei tunnu hyvältä

Nimimerkki 
Tekohymy
Ikä 
13

Mä lueskelin muiden kirjottamia tarinoita ja aattelin sit kirjottaa omani ja tää on siis kaunistelematta mun tän hetkisestä elämästä kertova tarina.

Mulla on ollut masennus noin puolitoista vuotta, mutta musta tuntuu, että se on nyt pahentunut. Oon tehnyt netissä joitakin masennustestejä ja ne on näyttänyt, että mulla voisi olla vakava masennus, mutta tiiän, ettei ne silti välttämättä näytä oikein. Vuosi sitten syksyllä kävin usein juttelemassa nuorten psykologille, mutta en tiedä auttoiko se. Tapaamiset sen kanssa jatkuivat kevääseen asti, mutta ne ovat nyt loppuneet, eikä niitä ole ollut melkein puoleen vuoteen. Vaikken tiedä oliko niistä hyötyä, kaipaan jotain jolle puhua ajatuksistani, sillä luulen etteivät ne ole normaaleja tai ainakaan terveitä.

Mun äiti ja iskä eros vuosi sitten, mutta ne on edelleen yhessä. Viime kesänä äiti itki joka päivä, se ei syönyt, se ei nukkunut. Se oli neljän lapsen yksinhuoltaja. Makso kaikkien lasten useat harrastukset, sekä myös kuljetti kaikki niihin. Äiti teki ruokaa, maksoi laskut ja piti muutenkin talon ja perheen pystyssä. Isä ei tehnyt lasten, äidin tai talon eteen mitään.

Isä oli ulkomailla ja tuli aina sillon tällön kotiin käymään. Se ei kertonut koska se lähtee tai tulee se vaan meni niinkun meitä muita ei olisi ollutkaan. Mun masennus alkoi tästä ajasta, kun huomasin äidin olevan aivan yksin. Mä otin taakakseni huolehtia äidin hyvinvoinnista. Olin siinä yllättävän hyväkin. Tarkkailin äitiä jatkuvasti ja opin tunnistamaan useita asioita sen eleiden, ilmeiden tai tekemisten perusteella. Pian selvisi, että äidillä on masennus ja se sai sairauslomaa töistä. Sairausloma kesti yhden lukuvuoden verran.

Äidin ja isän ero, niiden jatkuva riitely ja isän olemattomuus ei oo kuitenkaan ainoita syitä mun masennukseen. Mä koen olevani todella ruma. Siis varmaan mailman rumin ihminen ikinä. Mulla on akne naamassa, rinnassa ja selässä. Mun hiukset on ohuet ja rasvaiset. Mun silmät on pienet eikä mun luomia tai ripsiä näy. Mun nenässä on kyhmy ja huulet törröttää ärsyttävästi eteenpäin.

Mulla ei oo hirveesti kavereita, mutta sen verran että pärjään, jotenkin. En nimittäin puhu pahasta olosta ystävilleni enkä kenellekkään muullekkaan. Psykologilla puhutaan vain normaalista elämästä, mutta ei mistään masennuksesta, sillä en pysty puhumaan siitä kasvotusten. Puhuin kuitenkin viime keväänä uudelle parhaalle kaverilleni kaikesta. Pahasta olosta, viiltelystä, itseinhosta yms. Hän tuntui ymmärtävän minua hyvin ja osasi auttaa mua tosi paljon. Tänä kesänä tää mun paras kaveri kuitenkin hylkäs mut ja sano ettei enää osaa auttaa mua. Hänellä on jo useita mua parempia kavereita, mutta musta tuntuu että hän on yhä mulle se tärkein mun elämässä heti äidin jälkeen.

Tänä kesänä oon siis voinu pahemmin kun koskaan aikasemmin. Mä ajattelen itsemurhaa useita kertoja päivässä ja tuntuu ettei mikään hyväkään tunnu hyvältä. Vaikka oon ystävienkaa nii silti tunnen olevani yksin. En tiiä mitä mun pitäs tehä. Kuolema vaan tuntuis parhaalta vaihtoehdolta, ja ainut syy onkin miksen oo tappanu itteeni on että pidän äitistä huolen, sillä se ei vieläkään voi hyvin.

Tää teksti saattaa olla tosi sekava koska kirjotin tän vähän kiireessä, mutta toivottavasti joku osais auttaa tai toivottavasti joku sai tästä johonkin vertaistukea. Kirjotin tähän varmaan noin puolet mun masennukseen liittyen, koska en ehdi enempää.

+1
+47

Kommentit

Tuuli Nuortenlinkistä26.07.2019 10:44

Moikka Tekohymy ja kiitos tarinastasi!

Kiitos kun rohkaistuit kirjoittamaan sun tilanteesta kaunistelematta tänne Nuortenlinkin tarinoihin. On tosi ymmärrettävää, että noin monen ison huolen kanssa tuntuu, ettei mitään muuta ole näköpiirissä. Tää tunne mikä sulla nyt on ei kuitenkaan tule kestämään ikuisesti ja näistä asioista selviää! Mutta siihen tarttee usein jonkun toisen apua ja tukea. Kukaan ei selviä aina yksin ja se on ihan ok.

Oon pahoillani, että kaveri on hylännyt sut nyt, kun häntä tarvitsisit. Kuulostaa siltä, että kaverillasi on ollut aika avuton olo, jonka hän on sitten ilmaissut tuolla kurjalla tavalla. Ehkä tässä kohtaa kannattaisi kuitenkin miettiä, että olis hyvä, jos joku aikuinenkin tietäisi sun huolista ihan oikeesti. Joissain asioissa kaverit on ihan korvaamaton apu, mutta joskus aikuinen tietää ja osaa auttaa vielä vähän enemmän. 

Jos sellasta luotettavaa aikuista, jolle haluaisi puhua huolistaan ei löydy ihan lähipiiristä, voi omasta tilanteesta puhua hyvin esim. koulukuraattorille, terkkarille, nuorisotalon aikuiselle tai vaikka harrastuksen aikuiselle. Tärkeintä kuitenkin on, ettet jäisi yksin ajatusten kanssa! Nuo aikuiset on myös tyyppejä, jotka päivittäin auttaa nuoria availemaan erilaisia solmuja elämässään ja he on siinä tosi taitavia :)

Usein se huolista puhumisen aloittaminen on vaikein kohta, mutta sen jälkeen puhuminen onkin jo paljon helpompaa. Parhaiten kuitenkin saat apua sun oloon just silloin, kun tiedetään mitä kaikkea sun mielessä pyörii.

Joskus siinä puhumisen alottamisessa auttaa, kun niitä asioita kirjoittaa etukäteen muistiin ja antaa lapulla sille aikuiselle. Näin se keskustelun aloittaminen on sen aikuisen vastuulla. Voit hyvin kirjoittaa omin sanoin, mutta on olemassa myös Huoli puheeksi! -lomake, jonka voi täyttää valmiiksi ja vielä sille aikuiselle, jolle haluaa huolistaan puhua. 

Jos kasvokkain puhuminen tuntuu vielä liian vaikealta, sekasin-chatissa voi harjoitella sitä puhumista rauhassa ja lisäksi Nuortenlinkin Nettineuvontaan on mahdollista jättää kysymys mieltä askarruttavasta aiheesta ja saada vastaus luotettavalta aikuiselta. 

Muista, että sä olet sen kaiken avun arvoinen, tärkeä ja hyvä juuri omana itsenäsi! Ethän jää yksin <3 
 

+1
+40