Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2019 » Elämäni tähän päivään asti

Elämäni tähän päivään asti

Nimimerkki 
Unknown
Ikä 
20

Moi, en koskaan oo tullu ajatelleeks et kirjottaisin mun omasta elämästä mihinkään, mut haluun tehä tän myös siks, et muutkin jaksais mennä vastoinkäymisten läpi ja tietäis ettei oo yksin täs maailmassa.

Oon aina ollut tosi sulkeutunut mun omista asioista ja mun elämästä. Mielummin kuuntelen muiden juttuja, kun selitän omia, koska usein on se fiilis et ei mulla oo mitään positiivista mitä mun elämän tapahtumista kertoisin. Jos joku kysyy multa, vastaan lyhyesti ja vaihdan puheenaihetta. Läheisimmät ihmiset on eriasia, sillä kyllä mä niille pystyn kertomaan, mutta en kummiskaan ihan jokaselle enkä välttämättä haluukaan, koska on se tunne että ei ne kummiskaan ymmärrä.

Mulla on ollu koko lapsuus ja nuoruus tosi vaikeeta, minkä oon ymmärtäny vast viime vuosina. Mä oon saanu onnekseni ympärilleni tärkeitä ystäviä, jotka osa on ollu mun matkassa ala-asteesta asti, ja uudetkin ystävät auttanu pahimman vaiheen yli yläasteella. En oo koskaan ollut yksin, mutta ei se oo tarkottanu etteikö ois tuntunu siltä. Monia kertoja vuosien aikana on itkeny sen yksinäisyyden fiiliksen takia, tuntee vaan olevansa niin yksin ilman ketään, vaikka oikeesti ympärillä on ihmisiä, jotka välittää, mut sä et ite vaan aina ymmärrä sitä. Mulla on elämässäni tärkeimmät mun ystävät, koska perheenjäseniä mulla ei mun elämässä enää ole. Väkisinkin tulee se tunne, et on joutunu kasvaa ihan yksin täs maailmassa ja itsenäistyy niin nuoresta asti; mut se ei oo pelkästään niin.

Kaikki on alkanu jo siitä asti, kun oon syntyny. Mun vanhemmilla oli jo silloin vakava alkoholiongelma. Vietin mun ensimmäisen elinvuoden melkeen kokonaan lastenkodissa. Käytiin pariin otteeseenki koko perheen yhteisessä päihdekuntoutuskeskuksessa. Siinä sitte ramppasin ees taas kodin ja lastenkodin/sijaisperheen välillä aika kauan. Monta kertaa haettiin kotoa vanhempien ryyppäämisen ja riitelyn takia, yleensä poliisit mukana tilanteissa. Kävin 4-5-vuotiaana kaikenlaisissa terapioissa ja psykologi arvioi mun olevan emotionaalisesti yksin, ja että mulla on suuri alttius sairastua vanhempana vakavaan depressioon. 

Mulla ei oo missään vaiheessa ollu kunnon emotionaalista kontaktia mun äidin kanssa, ei koskaan. No tätä jatku ja jatku, iskä oli välillä läsnä ja välillä ei. Sen muutkin huomas, että iskä yritti aina parhaansa mukaan pitää musta huolta, ja tajus olla mun luota etäällä, kun ryyppyputki taas alko. Mummin luona oltiin aika usein ja se ainakin pysty pitää huolta, jos ei kumpikaan vanhemmista.

No, ton kaiken edellisen kerroin todella tiivistetysti sen perusteella mitä oon omista sossuraporteistani lukenu, mitkä kaikki sain omaan haltuun, kun täytin 18. En muista tosta ajasta paljoakaan, joten tosi moni asia tuli yllätyksenä, mitä en todellakaan tienny, et mun elämässä on tapahtunu. Se oli tosi raskasta mulle ja prosessoin noita asioita varmaan vuoden ajan ja mua ahisti noi todella paljon. Meni monta vuotta ihan hyvin kaikkeen tapahtuneeseen nähden. Oltiin asuttu kauan jo kahestaan äidin kanssa, mut siihen asti iskä oli aina välillä meiän arkielämässä mukana, riippu vähän millaset vanhempien välit oli sillä hetkellä.

Iskä oli mulle aina tosi tärkee ja tultiin sen kanssa paremmin toimeen kun äidin kanssa. Halusin aina asuu mielummin iskän kanssa, mutta eihän se ois onnistunut juomisen takia. Kaikki paheni sen jälkeen, kun mummi (äidin äiti) ja iskä molemmat kuoli 2011. Vuos iskän kuoleman jälkeen, mä pelkäsin asuu oman äitini luona. Mulle huudettiin kaikesta, tein kaiken väärin. Tuntu et mulla ei ollu mitään arvoo sen elämässä, että olin vaan iso taakka, joka koitti tehä kaiken niin hyvin kun mahollista ja toin koulustakin hyviä numeroita kotiin koko ala-asteen ajan.

Sit yks päivä päätin, et nyt riittää, mä haen apua. Mä olin helvetin rohkee, et tein sen ja kiitollinen mun ystävälle, joka oli siinä tilanteessa mukana auttamassa. Mä menin mun vanhaan lastenkotiin, joissa olin ollu monta vuotta sitten. Siellä ei ollu enää lastenkodin tiloja, mutta siellä oli aikuisia jotka osas auttaa. Vietin pari kuukautta sijaiskodissa, mutta sit sain välit parannettuu äidin kanssa ja palasin kotiin. Emmä sanois, että siitä asiat meni mitenkään paremmin, mut siedettävästi.

Yläaste alko ihan hyvin, uusia kavereita ja kivoja koulupäiviä. Jossain vaiheessa seiskaluokkaa ryypättiin ekan kerran, ja alettiin polttaa satunnaisesti röökiäki. Välillä viikonloput meni dokatessa, ja valehtelin aina äidille et olin jollain kaverilla vaan yökylässä. Mut tuntu et sitä ei sen hirveemmin loppujen lopuks kiinnostanu missä liikuin, ku viestit vaan riitti eikä se koskaan soitellu peräänkään, niinkun muiden vanhemmat. Kotona ei menny hirveen hyvin, eikä koulukaan sujunu sen paremmin. Äiti alko olee väkivaltanen, välillä se tukisti, uhkaili mua tai heitti jollain painavalla esineellä. Välillä se puhu kuinka se haluu eroon musta, ja kerranki sano mulle "Sun pitäis olla kuollu, niinkun isäski".  Niin monia kertoja oon kuunnellu sitä, kuinka oon pelkkää paskaa enkä saa mitään aikaseks, ja kuinka loukkaavia asioita oon omasta kuolleesta isästäni joutunu kuuntelee.

Koulu alko kiinnostaa paljon vähemmän, välillä oli lintsauksia ja omia selittelyjä äidin nimellä Wilmassa, miks en ollu paikalla. Mun koenumerot alko huononee, enkä jaksanu enää keskittyy tunneilla. Odotti vaan aina viikonloppua, et pääsee taas dokaamaan kavereidenkaa. Lukittauduin usein mun huoneeseen (mulla ei ollu lukkoa mun ovessa), jouduin keksii keinoja miten äiti ei pääse mun huoneeseen. Mul oli aina kamat pakattu valmiiks, jos pitää lähtee. Puhelimenki se otti ain välillä pois, mut se ei tajunnu et mul oli onneks toinenki. Juoksin usein ulos mun omasta kodista, et pääsin lähtemään sieltä.

Kasiluokka alko muistaakseni ihan hyvin. Sinä talvena alkuvuodesta ei mennykkää enää niin hyvin, en voinu olla kotona. Olin viikon ajan hatkoissa kavereiden luona, kävin kummiski koulussa. Ja äitiki kävi mua siel ettimässä, mut lähin sitä pakoon, koska en uskaltanu nähä sitä. Sit yhtenä päivänä mut pyydettiin koulukuraattorin luo. Mua pelotti, emmä halunnu et kukaan tietää mun tilanteesta tai asioista. Koitin aina selvitä itekseni kaikesta. Se ties mun tilanteesta, koska yks asiasta tietoinen henkilö oli sille siitä soittanut. Eka ajattelin, et miks helvetissä sille on soitettu, et kyl mä pärjään ilman muiden apua ja olin ehkä vihanenkin siitä, vaikka ei tietenkään olis pitäny olla. Emmä osannu hallita mun tunteita, enkä lukee niitä tai puhuu niistä. Vasta pitkän ajan jälkeen osasin olla kiitollinen, että kuraattori sai tietää ja mua autettiin.

Menin asumaan Vantaalle sijaisperheeseen, jossa oli välillä muitaki lapsia, mut suurimman osan ajasta olin ainoo lapsi siellä. Mulla oli tosi vaikee sopeutuu sinne ja avautuu mistään mun asioista. En puhunu kellekkään. Olin tosi ujo, hiljanen ja sulkeutunu. Aina jos multa kysyttiin jotain kohauttelin vaa harteita ja välttelin katsekontakteja. Kukaan ei oikeen saanu muhun minkäänlaista yhteyttä tai ymmärtäny mun tunteita. Olin ihan hukassa ja ajauduin välillä vääränlaiseen porukkaankin ja aloin varastelemaan kaupoista. Onneks sitä ei kauheen kauan kestäny.

Dokattiin aika paljon sinä kesänä ja tehtiin kaikkee hauskaa. Se oli tosi kiva kesä. Viihdyin siel perheessä tosi hyvin, ja siel oli kaks maailman ihaninta ihmistä, jotka halus mulle vaan hyvää ja piti musta huolta. En osannu arvostaa sitä sillon, mut nykyään osaan. Yhen kerran kävi niin, että poliisit joutu viemään mut kotiin koska ne oli löytänyt mut hirveessä kännissä. Olin ihan varma, et ne ei enää haluu pitää mua Vantaalla tän jälkeen. Mut ei, suurimmaks osaks musta oltiin vaan huolissaan. Mulle koko nuoruuden ajan suositeltiin terapiaa, että voisin puhuu ees jollekki, mut en suostununu, koska mulla oli vahva mielipide siitä et pärjään yksin. Näin äitiä ain välillä, kun se oli mukavalla päällä.

Vuoden Vantaalla asumisen jälkeen mä muutin takas stadiin, toiseen sijaisperheeseen. Sijainnin takia suurimmaks osaks, mulla oli helpompi päästä kouluun ja kaikki kaverit asu siellä. Ekaks mulle oli tosi vaikeeta se, enkä viihtyny siel uudessa paikassa ollenkaan. Mut pikkuhiljaa aloin tykkäämään ja totuin paikkaan.  Siinä vaiheessa ysiluokalla, mulla oli mun eka poikaystävä. Olin onnellinen, mut välillä mua satutettiin tosi pahasti.

Jossain vaiheessa tuntu et mun elämä oli pelkkää vuoristorataa. Äitiki vaan haukku mun kavereita ja sano meistä kahesta, että ette te sovi yhteen yms. Heti ku olin jotenkin vähän onnellisempi, niin sen piti alkaa kääntämään kaikkea negatiiviseks. Sit menin amikseen, äiti ei siitäkää ollu mun puolella vaan jankutti että emmä tuu saamaan töitä ja ,että pitäis ensiks käydä lukio. No, se koulu alko hyvin ja aloin enemmän sosiaalistumaan ja olemaan avoimempi. Se teki mulle hyvää. Aloin kasvamaan henkisesti ihan hirveesti ja pikku hiljaa oppimaan enemmän itestäni ja käsittelemään omia tunteitani.

Masennuin jossain vaiheessa aika pahasti ja tunsin olevani vaan yksin. Sit toisena vuotena koulussa alko tutustuu kaikkiin vähän paremmin ja tulin vähän läheisemmäks muiden kanssa. Jossain vaiheessa en enää pitäny äitiin yhteyttä, koska olin antanu niin monia mahdollisuuksia kohdella mua paremmin ja käyttäytyä mua kohtaan kunnioittavammin. En jaksanu sitä enää, vieläki mulle vaan valitettiin vaikka en mitään muuta yrittänykkää tehdä ku auttaa.

No, sitte tuli 2017, jätin mun poikaystävän ja tunsin et voin paljon paremmin sen jälkeen ja aloin näkemään mun kavereita taas paljon enemmän. Valmistuin vuoden lopussa ja jatkoin sitte työelämässä. Täytin 18 ja baareissa käyminen kuulu joka viikonloppuun. Pidin hauskaa, mut välillä alkoholin takia tuli tunnepurkauksia ja vaaratilanteita itteäni kohtaan, mitä tulee vielä tähänki päivään asti. Seuraavana kesänä muutin omaan kämppään. Oon pärjännyt hyvin ja oon jälkihuollossa, jos tarviin apua joltakin. Välillä menee huonommin, välillä paremmin.

Mun elämä ei oo missään vaiheessa ollu täydellistä tai kokonaan onnellista. Aina on ollu jotain. Mutta parempaan päin alko menemään heti siitä päivästä asti, kun pääsin asumaan muualle oman äidin luota. Ja mistään tästä en ois selvinny ilman mun lähellä olevia ihmisiä. Oon nykyään paljon avoimempi, pystyn kertomaan läheisimmille ihmisille asioita ja mun fiiliksiä. Oon rauhallinen, mutta en enää ujo ja sulkeutunut joka olin muutama vuosi sitten. En oo vieläkään tähän mennessä ottanut terapiasuosituksia vastaan, mutta ehkä mä joku päivä oon sinne valmis menemään, jos on tarve. En oo ollu yhteydessä mun äitiin, ja tänäki päivänä pelkään törmätä siihen. Välillä oon törmännytkin, mutta en onneks niin, että se ois mut huomannu (tai ehkä onkin).

Oon vieläkin yhteydessä molempiin kahteen edelliseen sijaisperheeseen. Oon todella kiitollinen heille, kuinka paljon mua on autettu. Tän kaiken mun kokeman jälkeen mä oon vielä tässä, ja usein on ollu tilanteita että en välttämättä oliskaan. Oon jaksanu taistella kaiken
tän läpi ja kasvanu samalla aika vahvaks persoonaks, mut välillä on niitäki päiviä ku mäkin romahdan.

Mä haluun auttaa muita lapsia ja nuoria, jotka kokee samanlaisia asioita. Sen takia hain sosionomiks ja koitan päästä siihen kouluun, koska se on mulle todella tärkeetä. Oon käynyt omat asiani läpi ja pystyn niistä puhumaan muiden kanssa, joten koen että nyt oon valmis auttamaan muita.

+1
+45

Kommentit

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Textual smiley will be replaced with graphical ones.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.