Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2018 » Perhe on pahin painajainen, oma mieli on pahempi

Perhe on pahin painajainen, oma mieli on pahempi

Nimimerkki 
Säikkyvä Enkeli
Ikä 
17

Kaikki alkoi kuusi vuotta sitten, kun äiti muutti uuden miesystävänsä luo ja me tietenkin mukana. Alku oli ihanaa ja kaikki sujui.

Uudessa koulussa sain yhden hyvän ystävän ja tusinan koulukiusaajia. Kiusaamista koin jo eskarissa syrjintänä. Alakoulussa kiusaaminen oli syrjintää ja haukkumista. Tiesin sen jatkuvan, vaikka paikkakunta vaihtui. Tuli aika siirtyä yläasteelle.

Äidin miesystävä alkoi juomaan jo viikollakin ja niin äitikin. Se meni alkuun normaalisti. Sitten se alkoi olemaan niin runsasta, että muuttui väkivallaksi äidin ja miehen välillä. Mä olin aina äidistä se välikappale, jolle äidin miesystävä huusi ja räyhäsi. Itkin ja huusin, pelkäsin ja aloin säikkymään asioita/ihmisiä/eri tilanteita. Huomasin, etten syö enää, olen alakuloinen, voimat on ihan loppu ja olen masentunut. Arki jatkui ja joskus lähdimme äidin mukana keskellä yötä pois, jos äiti oli selvinpäin.

Pelkäsin, pelkäsin, pelkäsin. Oli hetkiä, jolloin juominen alkoi illalla ja jatkui seuraavana päivänä. Päähäni parhaiten on jäänyt hetki tänä vuonna, kun tammi-helmikuussa talvipakkasella paettiin äidin ja pikkuveljen kanssa ulos. Heillä oli kunnon varustukset, mutta mulla oli unishortsit ja toppatakki päällä. Soitimme poliisit ja niillä kesti tulla 30 minuuttia. Tunsin vaan kylmän olon, pelon ja kyyneleet poskillani lähes -16 asteen pakkasessa... Noina hetkinä toivoin, että kuolisin tai tekisin itsemurhan, mutta eniten odotin, että äiti uskaltaisi jättää tämän miehen ja muuttaisimme pois.

Eräs ilta lähdimme pois. En muista kelle äiti soitti, mutta puhelimessa sanottiin, että asunnosta pitää poistua välittömästi ja mukaan on otettava kaikki mitä just ja just tarvitsee kahden päivän reissulle. Yötä vasten me lähdettiin. Se reissu kesti viikon ja asuimme kesämökillä. Ja sille tielle me jäätiin.

Olo on helpottunut ja mikä mua auttoi jaksamaan oli usko ja toivo, että olen kohta sen ikänen, että voin asua omillani. Eniten kuitenkin uskoin, että äiti mun puhumisen kautta uskoo, että me ei voida palata. Unelmoin, että olisin joku päivä lähihoitajana ensihoidon puolella. Kirjoitan blogia matkastani lähihoitajaksi haasteiden kautta ja se on toinen asia mikä auttaa mua jaksamaan mun synkkien hetkien tullen.

Nyt olen 17-vuotias nuoren naisen alku, joka tulee taistelemaan perheväkivaltaa vastaan. Kenenkään ei pidä sietää sitä! Asiasta pitää puhua, se pitää tuoda ilmi ennenkö olet ihan loppuun palanut. Mä en koskaan puhunut. Vasta kun nyt haluan kertoa.

Olen kirjoittanut mun mielialoista tekstejä esim "Viikonloppu ku alkaa taikka loma himassa äiti juo päätänsä täytee uuden miesystävänsä kaa. Tarpeeks täyteen ku ne päänsä saa alkaa huuto ja lyöminen ovet paukkuu ikkunat tärisee Mä piiloudun peiton alle kuulokkeet korvissa niissä musa huutaa täysii, että mä en kuulis ku mulle joku huutaa vetää peittoa pois. Itken kyyneleitä, virtaava putous, mutta vittu ne mun oloo paranna, ne tuo pelkoo, haluun vaa lähtee karkuun juosta kauas pois. Pois tosta tilanteesta pelkään, että tää ajaa mut tuhoon Sydän hakkaa tuhatta sekunnissa...."

Asian kanssa ei pidä jäädä yksin. Muistakaa se! Masennuksen merkkejä löytyy vielä, mutta pystyn puhumaan niistä. Aion pystyä puhumaan perheväkivaltakokemuksistani vertaistukena muille. Muista, sä et ole yksin.
 

+1
+100

Kommentit

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Textual smiley will be replaced with graphical ones.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.