Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2018 » Masentuneen elämää ahdistuneena ja kiusattuna

Masentuneen elämää ahdistuneena ja kiusattuna

Nimimerkki 
olispa voimia
Ikä 
22

Moro, oon 22-vuotias naisen alku.

Kaikki alko jo esikoulussa. Kiusattiin, syyksi ymmärsin luonteeni. Olin tosi ujo ja arka jo valmiiksi. Sit ku rupesin luottaa ja tuntee ihmisii ni olin mielikuvitukselline ja kova hölöttämää muiden kanssa. Minuu piti silti kiusata jo tuon ikäisenä. Syrjittiin, jätettiin yksin, varastettiin vaatteita, leluja, ruokalassa jälkiruokani vietiin. En tehnyt asialle muistaakseni mitään, koska olin niin pieni.

Tämä soppa jatkui ala-asteelle mentäessä. Koko ala-asteen miulle huueltii huoraa, lesboo, tyhmää, kaikkee mitä vaa keksittiin. Olin omasta mielestäni ollut todella mukava kaikille ja aina oon pyrkiny olee ystävälline ja asialline tilanteessa ku tilanteessa. Jopa noita kiusaajia kohtaan. Huudeltiin, tönittiin, haukuttiin, jätettiin yksin, nöyryytettiin ja nolattiin muiden edessä. Olin seurannu kiusaamista nyt 4 vuotta yhteensä, olin siis 3. luokalla. Kerroin kaikesta vanhemmilleni. Äitini voivotteli. Isäni otti kouluun yhteyttä ja opettajan kanssa pidettiin palaveri. Palaveriin kutsuttiin koko luokka. Yksi kiusaajistani alkoi itkeä palaverissa ja kertoa omia huoliaan ja kuunneltiin häntä koko palaveri. Miut jätettii huomiotta. Jopa opettaja jätti.

En uskaltanu mennä kouluukaa yksi, minuu seurattii, miu pihalle tultii huutelee ja miust levitettii pitki somee kaikkee hirveetä. Kouluu otettii yhteyttä viel uudestaaki ja miulle ehotettii koulun vaihtoa. MIULLE? Näin he ongelman ratkaisisivat, kiusattu lähtee. Aloin ahdistumaan, itkin joka kerta ku pääsin kotii koulusta. Ruokahalu alko hävitä ja itsetunto nyt oli jo mullan alla. Olin aina yksin.

Yläaste, parasta aikaa vai? EI. Ei todellakaan ollu miu tapaukses. Kiusaamine pahentu sen myötä, mitä kiusaajatki vanheni. Olin samojen ihmisten kanssa esikoulusta yläasteelle. Jotku jatko toiseen asteen opintoihin. Mutta yläaste, miu vaatteita vietii talvisinki et kävelin t-paidassa kotia. Nimiteltiin, haukuttiin, tönittiin, naurettiin päi naamaa. nöyryytettii, nolattii, syrjittii, jätettiin aivan yksin. Itkin joka päivä edelleen, kävin välillä kesken koulun vessassa itkemässä pahaa oloa ulos. Eihän se auttanut.. Tuon ikäisenä ei todellakaan ois halunnu sanoo opettajille mitään. Mut mie sanoin, eikä tähänkään kiinnitetty huomiota. Kärsin sen 3 vuotta siis lisää. Aloin olee nii ahistunu etten halunnu tavata enää uusii ihmisii, en käyny enää kaupassakaan yksin. En uskaltanu liikkuu ulkonakaa enää.

Peruskoulu loppui. Vihdoin! Nyt lukioon samojen ihmisten kanssa. Kyllä, sain pidettyä arvosanani ja täten keskiarvoni aika korkealla kaikesta huolimatta. Se oli ainoa asia, mihin pystyin ees yrittää keskittyy..Lukiossa sama p**ka jatkui. Löysin kuitenkin uuen ystävän, oli juuri muuttanut tänne. Meist tuli toi hyvii ystävii ja sitku miu kiusaajat sen huomas ni ne alko jauhaa hälle miust iha täyttä kakkaa. Tää ystävä sit hylkäs miut myös. Olin yksin.

Sain migreenin pari kertaa viikossa liian itkemisen takia. Miul todettii masennus. Miu itsetuhosuutta alettii seuraamaa, yritin tappaa itteni 2 kertaa ja ryyppäsin monta kuukautta putkee etten ois täs maailmas. Lopetin lukion vuoden jälkeen.

Siirryin amikseen ja ongelmat jatku sielläkin. Olin yksin, ahdistuksen ja masennuksen kanssa, jota lieho masennus. Tässä kohtaa tuli elämään mies, ei miulle.. Hah. Äiti löysi miehen. Tämä ihana mies pahoinpiteli ja ahdisteli seksuaalisesti minuu. Miu veljii ei niinkää ku olin se suojeleva isosisko, hyppäsin aina välii enne osumia.

Tää mies levitti miu vaatteita vintille villan sekaa ja kaato biojätteet miu sänkyy jne. Äiti ei uskonu ku kerroin tän kaiken, se mies käski miu muuttaa v**tuun sieltä eikä hää noteerannu sitäkään. Tuli sit päivä ku äiti tajus ja usko. Yritti tappaa ittesä, jee.. Se ei todellakaa auttanu miu oloo millää tapaa. Ahistuin enemmä, masennuin enemmä..

Skippaan nyt nykyaikaa ku en jaksa näpyttää enempää. Nykysi itken päivittäi, pelkään kaikkee. En uskalla tavata uusii ihmisii enkä aina ees miu ystäviä, varon kokoaja mitä teen, missä teen ja kenen kanssa. En pysty luottamaan juuri keneenkään ja epäilen kaikkia. Ahdistaa, en nuku kunnolla, ei oo ruokahalua, rankasen itteeni ku vihaan omaa ulkonäkööni nii paljo. Jätän kaiken elämässäni tekemättä pelon ja ahdistuksen vuoksi. Alan olee nii kyllästyny tähä elämää. Oon jopa suunnitellu et kirjottasin elämänkerran ja julkaisisin sen ja samaan aikaan riistäisin itteni hengen. Ehkä miu tarinast on joillekki lohtua, et hyö ei oo yksi? En tiedä, oon nii voimaton kokoaja. Väsynyt, yksinäine ja sisältä täysin rikki. Oon avuton, en tiedä mitä tekisin.

+1
+125

Kommentit

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Textual smiley will be replaced with graphical ones.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.