Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2018 » Masentuneen elämää ahdistuneena ja kiusattuna

Masentuneen elämää ahdistuneena ja kiusattuna

Nimimerkki 
olispa voimia
Ikä 
22

Moro, oon 22-vuotias naisen alku.

Kaikki alko jo esikoulussa. Kiusattiin, syyksi ymmärsin luonteeni. Olin tosi ujo ja arka jo valmiiksi. Sit ku rupesin luottaa ja tuntee ihmisii ni olin mielikuvitukselline ja kova hölöttämää muiden kanssa. Minuu piti silti kiusata jo tuon ikäisenä. Syrjittiin, jätettiin yksin, varastettiin vaatteita, leluja, ruokalassa jälkiruokani vietiin. En tehnyt asialle muistaakseni mitään, koska olin niin pieni.

Tämä soppa jatkui ala-asteelle mentäessä. Koko ala-asteen miulle huueltii huoraa, lesboo, tyhmää, kaikkee mitä vaa keksittiin. Olin omasta mielestäni ollut todella mukava kaikille ja aina oon pyrkiny olee ystävälline ja asialline tilanteessa ku tilanteessa. Jopa noita kiusaajia kohtaan. Huudeltiin, tönittiin, haukuttiin, jätettiin yksin, nöyryytettiin ja nolattiin muiden edessä. Olin seurannu kiusaamista nyt 4 vuotta yhteensä, olin siis 3. luokalla. Kerroin kaikesta vanhemmilleni. Äitini voivotteli. Isäni otti kouluun yhteyttä ja opettajan kanssa pidettiin palaveri. Palaveriin kutsuttiin koko luokka. Yksi kiusaajistani alkoi itkeä palaverissa ja kertoa omia huoliaan ja kuunneltiin häntä koko palaveri. Miut jätettii huomiotta. Jopa opettaja jätti.

En uskaltanu mennä kouluukaa yksi, minuu seurattii, miu pihalle tultii huutelee ja miust levitettii pitki somee kaikkee hirveetä. Kouluu otettii yhteyttä viel uudestaaki ja miulle ehotettii koulun vaihtoa. MIULLE? Näin he ongelman ratkaisisivat, kiusattu lähtee. Aloin ahdistumaan, itkin joka kerta ku pääsin kotii koulusta. Ruokahalu alko hävitä ja itsetunto nyt oli jo mullan alla. Olin aina yksin.

Yläaste, parasta aikaa vai? EI. Ei todellakaan ollu miu tapaukses. Kiusaamine pahentu sen myötä, mitä kiusaajatki vanheni. Olin samojen ihmisten kanssa esikoulusta yläasteelle. Jotku jatko toiseen asteen opintoihin. Mutta yläaste, miu vaatteita vietii talvisinki et kävelin t-paidassa kotia. Nimiteltiin, haukuttiin, tönittiin, naurettiin päi naamaa. nöyryytettii, nolattii, syrjittii, jätettiin aivan yksin. Itkin joka päivä edelleen, kävin välillä kesken koulun vessassa itkemässä pahaa oloa ulos. Eihän se auttanut.. Tuon ikäisenä ei todellakaan ois halunnu sanoo opettajille mitään. Mut mie sanoin, eikä tähänkään kiinnitetty huomiota. Kärsin sen 3 vuotta siis lisää. Aloin olee nii ahistunu etten halunnu tavata enää uusii ihmisii, en käyny enää kaupassakaan yksin. En uskaltanu liikkuu ulkonakaa enää.

Peruskoulu loppui. Vihdoin! Nyt lukioon samojen ihmisten kanssa. Kyllä, sain pidettyä arvosanani ja täten keskiarvoni aika korkealla kaikesta huolimatta. Se oli ainoa asia, mihin pystyin ees yrittää keskittyy..Lukiossa sama p**ka jatkui. Löysin kuitenkin uuen ystävän, oli juuri muuttanut tänne. Meist tuli toi hyvii ystävii ja sitku miu kiusaajat sen huomas ni ne alko jauhaa hälle miust iha täyttä kakkaa. Tää ystävä sit hylkäs miut myös. Olin yksin.

Sain migreenin pari kertaa viikossa liian itkemisen takia. Miul todettii masennus. Miu itsetuhosuutta alettii seuraamaa, yritin tappaa itteni 2 kertaa ja ryyppäsin monta kuukautta putkee etten ois täs maailmas. Lopetin lukion vuoden jälkeen.

Siirryin amikseen ja ongelmat jatku sielläkin. Olin yksin, ahdistuksen ja masennuksen kanssa, jota lieho masennus. Tässä kohtaa tuli elämään mies, ei miulle.. Hah. Äiti löysi miehen. Tämä ihana mies pahoinpiteli ja ahdisteli seksuaalisesti minuu. Miu veljii ei niinkää ku olin se suojeleva isosisko, hyppäsin aina välii enne osumia.

Tää mies levitti miu vaatteita vintille villan sekaa ja kaato biojätteet miu sänkyy jne. Äiti ei uskonu ku kerroin tän kaiken, se mies käski miu muuttaa v**tuun sieltä eikä hää noteerannu sitäkään. Tuli sit päivä ku äiti tajus ja usko. Yritti tappaa ittesä, jee.. Se ei todellakaa auttanu miu oloo millää tapaa. Ahistuin enemmä, masennuin enemmä..

Skippaan nyt nykyaikaa ku en jaksa näpyttää enempää. Nykysi itken päivittäi, pelkään kaikkee. En uskalla tavata uusii ihmisii enkä aina ees miu ystäviä, varon kokoaja mitä teen, missä teen ja kenen kanssa. En pysty luottamaan juuri keneenkään ja epäilen kaikkia. Ahdistaa, en nuku kunnolla, ei oo ruokahalua, rankasen itteeni ku vihaan omaa ulkonäkööni nii paljo. Jätän kaiken elämässäni tekemättä pelon ja ahdistuksen vuoksi. Alan olee nii kyllästyny tähä elämää. Oon jopa suunnitellu et kirjottasin elämänkerran ja julkaisisin sen ja samaan aikaan riistäisin itteni hengen. Ehkä miu tarinast on joillekki lohtua, et hyö ei oo yksi? En tiedä, oon nii voimaton kokoaja. Väsynyt, yksinäine ja sisältä täysin rikki. Oon avuton, en tiedä mitä tekisin.

+1
+842

Kommentit

alkuperänen postaaja13.01.2019 11:14

Hei, kiitos viestistäsi!
Äitin kanssa on asiat puhuttu läpi ja meil menee nyt hyvin. Oon myös asunu omillani jo 6 vuotta Smile Kävin puhumassa asioista, mut en vaa jaksanu käyä usein. Turhautti ja ahisti aina puhuu niistä asioista. Nyt miulla on mies, kenen kaa voin jutella aina ku siltä tuntuu sekä hyvä tukiverkosto. Silti välillä tulee niit päivii ku ei enää jaksais yhtää. Miul on tapana pistää viimosetki voimanrippeet auttaakseni muita ja unohan kysyy apuu itelleni.. Ehkä tää täst joskus Smile

+1
+575
Voimia!06.01.2019 19:55

Älä luovuta ystävä! Tee suunnitelma miten nouset ja jatkat eteenpäin. Joka päivä on uusi mahdollisuus. Pidä itsetunnostasi huolta. Olet ihan arvokas ja hyvä ihminen. Mieti mitkä asiat sinua eniten vaivaavat ja miksi. Mieti voitko tehdä niiden asioiden korjaamiseksi jotain. Tee mitä asioille voi tehdä ja ne mille et voi mitään, tee suunnitelma miten selviät niiden asioiden kanssa. Ota etäisyyttä niihin ihmisiin joista tulee vain paha mieli ja koita ystävystyä uusiin ihmisiin, sellaisiin joista on sinun mielellesi hyväksi. Tee asioita jotka tukevat pyrkimystäsi voimistaa itseäsi. Arkirutiinien laittaminen kuntoon on alku mutta tärkeä sellainen. perusrunko itsestä ja elämästä huolehtimisessa. Puhu äitisi kanssa asiat kunnolla kuntoon, miettikää mikä olisi viisainta kohdallasi, muuttaisitko omille asumaan vai jättäisikö äitisi miesystävänsä, se näin ulkopuolisestä tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta äidillesikin. Voisi olla hyväksi, jos menisit myös jollekin puhumaan jaksamisestasi, vaikka kunnan/kaupungin nuorisopuolen jollekin tukihenkilölle tai vaikka terveydenhoitajalle. Voit saada asiasi/itsesi kuntoon, usko pois! Olet rakas <3

+1
+590