Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2018 » Kyllä se siitä

Kyllä se siitä

Nimimerkki 
neulatyyny
Ikä 
14

Arvoisat lukijat, nyt mä aattelin kertoo mun kokemista mielenterveysongelmista. Oon aina ollu melko ulospäinsuuntautunut, mutta herkkä tyttö monien asioiden suhteen. Lapsuus suju ihan mallikkaasti vaikka välillä otin asiat
liian vakavasti, ja ala-asteen alkuaikoina koin pienimuotoista kiusaamista. Mulla oli aivan ihana ystävä, Elisa (nimet vaihettu). Me oltiin ku sisaruksia.

11 vuoden ikäsenä meidän luokalle saapui uusi tyttö, Minttu. Päätin jo heti siinä vaiheessa, kun opettaja ilmoitti uudesta oppilaasta, että hänestähän tulee mun kaveri. Mintusta ja must tuli parhaat kaverukset, ei riidelty ikinä. Näihin aikoihin Mintun vuoks mä en hirveesti viettänyt aikaa Elisan kanssa. Luin paljon kokeisiin ja olin enemmän Mintun luona kuin kotona. Mun vanhemmat alko olemaan suurimman osan ajasta riidoissa enemmän kun sovussa. Juttelivat korotetuilla äänensävyillänsä avioerosta. En oikeastaan ollu erosta huolissani, sillä ajattelin, että he ois onnellisempia ilman toisiansa.

Olin noin 12 tai 13 kun aloin olemaan alakuloinen, eikä menny kovinkaan kauaa kun se meni siihen pisteeseen, että aloin pitämään itsemurhaa ratkaisuna. Ajattelin et ois paljon helpompaa olla vainaja ku herätä joka aamu päivään, jonka käyttäisin mieluummin nukkumiseen. Puhuin Mintulle ja meidän yhteisille ystäville Ennille ja Kiialle (joiden kanssa vietin eniten aikaa) mun itsetuhoisista ajatuksista ja esittelin naarmuista käsivarttani. Hain huomiota, halusin tehä ihmisille selväks et piru vie mulla on paha olla. Sain mun kaverit pelkäämään mun menettämistä ja olemaan musta huolissaan.

"Sä et voi pelotella sun kavereita tolla tavalla, ne on kasvavia nuoria ja heillä on omiakin asioita mietittävänä. Sä rupeet nyt käymään nuorten mielenterveyspoliklinikalla." Näin sanoi siis äitini kun oli saanut koulukuraattorilta viestin. Enni, Minttu ja Kiia ovat hakeneet mulle apua. En vois olla siitä tarpeeks kiitollinen. Mutta äidin reaktio, ei mun oloa parantanu. Se oli nimittäin raju fakta, että mun kaverit on miettiny mun juttuja enemmän ku omiansa. Sen tajuaminen tuntu aivan järkyttävältä. Mulle todettiin keskivaikea masennus ja ahdistuneisuusoireita. Pian sainkin siihen lääkitystä, ne autto kyllä, mut lääkityst piti nostaa ku olin edelleen alakulonen.

Pääsin yläasteelle ja aloin hengaa ihanan, ihanan Elisan kanssa jälleen. Sain uusia kavereita ja olin ilonen. Ainut joka hieman harmitti oli se, että meidän luokka ei ollut kovin mieluinen. Tutustuin poikaan, Mikkoon. Mikol ja mul oli hyvät keskustelut, pidin hänest. Sitten jossain kohti satuin kertomaan mun sairaudesta ja naarmuist mitä olin joskus tehny. Hän ei osannut sisäistää asiaa, haukku ja pilkkas mua kaverinsa kanssa. No sehän sai mut tekemään niitä hiton viiltoja lisää. Viikkoa myöhemmin Mikko pyys multa anteeks ja sano ettei se vaan ymmärtänyt. Päätin antaa menneen olla, loppujen lopuks sen jutut ei menny kovin syvälle tunteisiin. Sain vuoden aikana kaks paniikkikohtausta, eli ei kovin montaa, mutta molemmat oli sitäkin kauheempia.

8lk. Tulin tavallisesti maanantaiaamuna kouluun, Minttu ei puhu mulle. Ku kysyn hänelt jotakin joko ei vastaa tai mumisee enkä saa selvää. Kysyn monta kertaa mikä on, vastauksena tulee "vituttaa vaan". Tätä touhuu jatku pari
kolme päivää, mietin miten saisin taas häneen kontaktin. Syöksyin Mintun takaa, tuuppasin hieman ja sen puhelin tipahtaa näyttö edellä lattialle. Säikähdin ja olin nostamassa puhelintä hädissäni ylös. Minttu huutaa "vittu Kara anna jo vittu olla!!" Lähin pois paikalta. Koulun jälkeen kysyin että mikä tää keissi on ku en älynny mistä on kyse. Minttu sano ettei oo valmis kertomaan ja haluu puhua siitä mulle Ennin kanssa. Kun menin kotiin, kerroin tästä mun äidille. Äiti piti koko asiaa naurettavana ja soitti Mintun äidille. Mun äiti puhu myös puhelimitse Mintun kanssa. Puhelun päätyttyä, äiti selitti, että mulla on koko ajan show käynnissä (sen ymmärsin), ja että oon itsekäs. Purskahdin itkuun koska olin dramaattinen. Mua ärsytti suunnattomasti. a) riitelyyn tarvitaan aina kaks b) me oltiin puolin kuin toisin epäreiluja ja niin elämä toimii.

Onneks mun tukena on pysyny kaiken tän ajan ihania ihmisiä, vaikeinakin aikoina. Perhe ja Elisa. Täällä ollaan edelleen. Vaikka välil tuntu ettei vaan kykene.

+1
+170

Kommentit

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Textual smiley will be replaced with graphical ones.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.