Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2018 » Fucked Up

Fucked Up

Nimimerkki 
httpaestheticloser
Ikä 
15

Mä oon 15-vuotias ysiluokkalainen. Ja mä haluan jakaa oman tarinani.

Kaikki tais ihan oikeesti alkaa porukoitten erosta. Iskä oli yksin ja onneton pitkän aikaa. Äitikin oli yksin, mut se ei ollu onneton.

Mun vanhemmat on tapellu nyt viimiset viisi vuotta. Me asuttiin vuoroviikoin äitillä ja isällä. Kun mun isä löysi uuden, siitä alko helvetti. Isällä asuminen oli helvettiä, missä mulle kehitty (diagnoosin mukaan) ahdistus ja paniikkihäiriö, lievä masennus ja vakava itsetuhoisuus. Se tuli kaikki sillon vaan niin nopeesti. Tuntu siltä ettei pysty käsittelemään asioita eikä ollu oikeestaan ketään kenelle puhua. Sillonku kysyttiin onks kaikki oikei, en mä halunnu vastata. Halusin vaan jonku halaavan, sanovan mulle ettei tiiä mitä mä käyn läpi, mut kaikki on okei.

Yks mun parhaista kavereista alko huolestumaan, se sano mulle, muistan tän ikuisesti "osut vielä hermoon tai johonki, sä tarvit apua". Enkä mä halunnu myöntää. et tarvin apua. Ei se tuntunu siltä.  Se raahas mut seiskaluokalla terkkarin vastaanotolle, selitti mun asian, nousi ylös ja lähti. Se tiesi, etten mä halua muutenkaan puhua, ni hänen läsnäolonsa olis vaa vaikeuttanu mun oloo.

Terkkari siirsi mut koulupsykologille. Mä kävin siinä vuoden verran, ja oon nyt toista vuotta psyykkisen osaston, nuorten puolen asiakas. Käyn noin viikottain poliklinikalla, ja joskus tulee lääkäri, tai lääkekontrolleja psyykesairaalaan. Mä olen elänyt semmosta elämää, et kun aamulla on herännyt on miettinyt, "vittu mä heräsin".

Nyt mä elän mun hoitokontaktien ja lääkkeiden avulla. Enkä vieläkään myönnä tarvitsevani apua. Mut mua autetaan silti. Mä haluan vaan sanoo, ettei ite hädän keskellä tajua tarttevansa apua, eikä sitä pysty pyytämään. Mun kädet on täynnä arpia, enkä mä häpee niitä, mut ajattelen vieläkin, et mut leimataan hulluks, jos joku saa tietää, vaikka mun diagnoosista. Tai siitä et mä syön lääkkeitä. Se on mulle vieläkin vaikeeta.

Mut pitää ottaa askel kerrallaan. Se on vaikeeta, mut se tulee olemaan vielä vaikeempaa, jossei sitä ajatusmaailmaa pura mihinkään.

+1
+32

Kommentit

Anonyymi06.12.2018 9:21

oikeesti tosi ihailtavaa et pystyt puhumaan tästä aiheesta noinki avoimesti. Voimia sulle<3

+1
+6
Anonyymi23.11.2018 11:06

jee, hyvin mennöö

+1
+26