Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2018 » Ei kummia

Ei kummia

Nimimerkki 
Susi
Ikä 
22

En yleensä huutele asioistani kylillä. Tuli vaan tunne, että pitäisi kirjoittaa.

Koko peruskoulu oli yhtä helvettiä. Ensimmäisestä luokasta aina yhdeksänteen luokkaan saakka kiusattu. Kerran isä tuli hakemaan koulusta. Ihmetteli miksi itkin. Kerroin vain, että lähdetään pois. Isä marssi opettajain huoneeseen rehtorin luokse. Seuraavana päivänä yhden kiusaajan kanssa puhuttelu. Eipä auttanut.

Yläasteella ruotsin tunnin päätyttyä eräs toinen kiusaaja löi minua kasvoihin märällä lapasella. Seuraavana päivänä minä ja hän puhutteluun. Ei sekään auttanut. Masennus ollut ensimmäisestä luokasta saakka. Ei virallisesti diagnosoitu.

Lukiossa kaikki oli paremmin. Keskiverto opiskelija, jonka haaveena yliopisto. Ei toteutunut. Peruskoulun jälkeen oli itsetunto aivan nollassa ja itseni arvostaminen ei tullut kuuloonkaan. Eipä epäonnistunut ihminen voi päästä eteenpäin. Näin mietin.

Pääsin lukion jälkeen toiselle paikkakunnalle puoleksi vuodeksi opiskelemaan. Jännitti, sillä kerrankin oli ihmisiä, joita en tuntenut. Siellä huomasin ihastuneeni erääseen naiseen, joka oli hieman minua vanhempi. Yritin tutustua, mutta jotenkin tiesin, ettei häntä kaltaiseni oudot läskit naiset kiinnosta. Sitten opettajaksemme tuli poikamainen nainen. Ihastuskäyräni syöksyivät välittömästi nousuun. Hän oli minua ainakin kymmenen vuotta vanhempi. Tiesin, ettei siitä mitään tulisi. Jouduin lopettamaan koulun kuukautta aikaisemmin ja tiesin, etten tulisi näkemään ketään heistä enää. Siellä myös tapahtui synkkä käänne elämässäni. Viiltelin ennen joulua. Itkin lattialla puukko kädessä verta vuotaen ja siitä se sitten alkoi ja jatkuu tähän päivään.

Olin poissa työnhausta pitkän ajan, kun terveys ei sitä sallinut. Lopulta sain hanttihommia siivoojana. En pitänyt siitä yhtään. Pomot hengitti niskaan.

Koin romahduksen eräänä iltana siivotessani isoa automyymälää. Itkin koko päivän siellä ollessani ja halusin pois tästä pahasta maailmasta taas vaihteeksi. Jouluna loppui työt ja siinä sitten alkoi parin vuoden työttömyys. Makasin kotona ja saatoin pelata, jos jaksoin.

Kavereita minulla ei koskaan paljoa ollut ja olin melkein menettää tärkeimmän ystäväni lapsuudesta. Se masenti entisestään. Nyt lähes puoli vuotta töitä tehdessä ja omassa asunnossa asustellessa arki pitää mielen eri ajatuksissa, mutta vapailla sitä tulee ajatelleeksi, millainen ihmisroska ja tilanviejä minä olen. Koskaan en ole tuntenut itseäni hyväksytyksi. En edes muista millaista onnellisuus on. Itsemurhaa en silti voisi tehdä, vaikka se on pyörinyt mielessä viimeiset kymmenen vuotta. Lupasin hiljaa itselleni, että veljeäni en yksin jätä. Hänen ansiostaan jaksan. Muuten olisin metsässä mätänemässä.

+1
+28

Kommentit

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Textual smiley will be replaced with graphical ones.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.