Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta » 2014 » Niin pitkä on matka ei valoa näy...

Niin pitkä on matka ei valoa näy...

Nimimerkki 
Sinihilkka
Ikä 
19

Syksy vuonna -05. Muutettiin ennen juhannusta uudelle paikkakunnalle. Kaverit jäi 200 kilometrin päähän. Uusi koulu, uudet ihmiset. Viides, eli ala-asteen toisiks viimenen luokka. Koulussa mua kiusattiin. Iltasin istuin naulakon alla ja ootin äitiä töistä kotiin, alkuun se aina tuli, mut hirmu myöhään. Loppusyksystä se ei enää tullukkaan. Isä oli etäinen, niinku aina ennenki. Veljet oli jossain, jäin yksin.

Uusivuosi, äiti kertoo et se ja isä eroo nyt. Muutan taas, äidin kanssa kahdestaan. Uusi koulu, uudet kiusaajat. Loppu ala-asteaika on mielessäni kuin paksua puuroa, huoltajuuskiistoja, kiusaamista, masennusta. En muista paljoa. Hyvä niin.

Elokuu 2007. Yläaste alkaa. Uusi elämä. Paskat. Samat kiusaajat, ja vielä enemmänkin. Mikä painajainen. Pakenen kylmää maailmaa chat-keskusteluihin. Juttelen siellä ihanan pojan kanssa. Näemme pari kertaa, alamme seurustella. Viikko ennen 14-vuotissynttäreitäni löydän itseni pukuhuoneesta itkemästä. Se jätti mut. Kotona vasta tajuan, ei, se raiskas mut ensin, ja jätti sitten. Mielialani laskee entisestään. En edes muutamalle parhaalle kaverillenikaan voi kertoa. Enkä äidille varsinkaan. Sinä iltana löysin uuden ystäväni Veitsen. Se helpotti oloani koko yläasteajan.

Vuosi 2010.  Muutin kesällä toiselle paikkakunnalle, omaan kämppään. Haluan aloittaa uuden elämän. Ilman Veistä. Ilman masennusta. Alku tuntuu hyvälle; amiskasta löytyy ystäviä, elän samanalaista elämää kuin muut nuoret: bailaan ja käyn koulua.... Ja saan poikaystävän. Kaikki sujuu hyvin, kunnes eroamme, ja löydän taas ystäväni Veitsen. Teen katoamistempun. Suljen kännykkäni, lähden 400 km päähän piiloon. Parin päivän kuluttua äitini ja isäpuoleni hakivat minut kotiin. Vaadin äidiltä apua. Aloin käymään psykologilla, mutta en tullut toimeen hänen kanssaan. Pääsen psykiatrille. Saan masennuslääkkeet ja rauhoittavia paniikkikohtauksiin. Jään sairaslomalle.

Lokakuu 2011. Kaikki on taas hyvin, minulla on poikaystävä, päätin jatkaa koulua toisella paikkakunnalla ja minulla on ystäviä. Kunnes kaikki taas romahtaa. Viillän jalkaani syvän viillon. Syön yliannostuksen lääkkeitä, nukun vuorokauden ympäri. Herään ja tuntuu kuin olisin vielä unessa. Äiti sanoo että nyt mennään hakemaan apua. Minut laitetaan nuorten suljetulle osastolle. Poikaystävä häpesi minua, ja jätti. Lääkitystä nostetaan. Koulunkäynti kielletään. En kestänyt. Haluan takaisin kotiin. Jatkan koulua, mutta käyn uuden psykologin luona kahden viikon välein. En tule toimeen senkään kanssa, mutta teen sen äidin mieliksi. Haluan parantua, mutta en usko että kykenen siihen.

Marraskuu 2013. Olen terve. Kahden vuoden aikana on tapahtunut kaikenlaista, mutta en nyt viitsi kirjoittaa niistä. Vaikka tie oli pitkä ja kivinen, tässä sitä ollaan ! Eniten minua auttoivat perheen ja ystävien tuki. Ilman heitä en nyt olisi tässä. Välillä tietysti masentaa, mutta sehän on normaalia? Tulevaisuus näyttää kuitenkin valoisalta, ja olen taas uudessa koulussa. Minulla on ystäviä, ja koti ja auto ja kaikki on niin hyvin kuin olla voi! En kannusta ketään sortumaan Herra Veitsen apuun, tai käyttämään lääkkeitä muutoin kuin ohjeiden mukaan. Se vain vaikeuttaa paranemista. Uskot tulevaan ja otat avun vastaan, sillä pääset eteenpäin!

+1
+473

Kommentit

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Textual smiley will be replaced with graphical ones.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.