Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Vuodelta 2014 » Aurinko laskee vain noustakseen uudelleen

Aurinko laskee vain noustakseen uudelleen

Nimimerkki 
Vapaalla jalalla
Ikä 
18

Kylmän kirpeä lokakuun ilma tulvahti vastaan kun avasin asuntoni oven ja lähdin polkemaan koululle. Menin vasta ruokailuille, koska en ollut jaksanut herätä aamulla. Olin koko syksyn ollut väsynyt ja tuntui että väsymys vain paheni syksyn edetessä. Myös toivottomuus kiristi otettaan mitä pidemmälle syksy ehti.

"Mitä asiaa sulla oli?", ystävä kysyi koululla ruokajonossa. Olin viestillä aiemmin kertonut että on jotain tärkeää asiaa. Huokaisin. En tiennyt miten aloittaa. "Tuota noin... Mulla on tänään lääkäri. Ja en tiiä että antaako se mun jäädä enää kotiin." "No? Miten? Miks ei anna?" Ystävä oli todella hämmentynyt. "Saattaa olla. Koitan sanoo siellä että kyllä pärjään kotona. Mutta se kuulosti sille että varmaan joudun johonki. Ehkä porukoitten luo takas asumaan tai johonkin muualle asumaan kuin omaan kotiin. Kuulemma johonkin turvalliseen paikkaan."

Myöhemmin pöydässä istuessamme ystävä otti asian uudelleen puheeksi. "Mitä siellä kotona sitten voi tapahtua?" Kohautin harteitani. En pystynyt sanomaan. Mutta luulen että hän arvasi. Olisi saattanut sattua sellaista että olisin riistänyt itseltäni hengen. Olin niin väsynyt, niin väsynyt. Ja epätoivoinen ja toivoton. Tuntui ettei missään ole valoa. Kun sattui huono hetki, pelkäsin itsekin että mitä silloin tapahtuu. Usein oli niin lähellä etten yrittänyt tappaa itseäni. Olin niin hukassa mustassa pimeydessä. Elämäni aurinko oli sammunut.

Istuin lääkärin huoneen viereisessä huoneessa. Hoitaja kirjoitteli jotain tietokoneella. Tuijotin ikkunasta ulos. Itku pyrki silmään mutta torjuin sen, ties monettako kertaa. En olisi ikinä arvannut että asiat menevät niin. Hoitaja kävi välillä kurkistelemassa ovelta että joko ambulanssi tulisi. Ja tulihan se vihdoin. Nuori mies ja nuori nainen ensihoitajan vaatteet päällä marssivat sisälle terveyskeskukseen ja siihen huoneeseen, jossa olin. Lääkärikin tuli toivottamaan tsemppiä ja antamaan lähetteen mukaan. Olin menossa mielisairaalaan pakkolähetteellä.

Ambulanssissakin itku vain meinasi koko ajan tulla, mutta sain vaivoin pidettyä itkun sisälläni. Onnekseni ambulanssikuski, nuori mies, jutteli kanssani koko matkan. Kaikenlaista arkista. Ilman häntä olisin varmasti itkenyt koko matkan. Sairaalan ovella oli kaksi naishoitajaa vastassa. Lähtiessään ambulanssikuskitkin toivottelivat tsemppejä. Tuntui kuin kaikki turva olisi poistunut kun minua matkalla jututtanut ensihoitaja lähti. Minulle tehtiin tulotarkastus ja sitten istuin ja odottelin, kävin syömässäkin ennen kuin pääsin lääkärin tulohaastatteluun.

Loppuillan makasin huoneessani, takki pääni yli heitettynä. Oli paha olla. Muuta turvaa minulla ei ollut kuin takki. Olin aivan yhtäkkiä joutunut aivan vieraaseen paikkaan, ilman mitään omia tavaroitani, paitsi muutamat käsilaukussani olleet tavarat. Ensimmäisenä yönä en nukkunut ollenkaan.

Ensimmäinen viikko sairaalassa psykiatrisella suljetulla osastolla oli kamala. En liikkunut huoneestani muualle kuin syömään ja vessaan. Välillä meinasi pää räjähtää kun en päässyt mihinkään. En voinut uskoa että olin joutunut sinne. Ensimmäisen viikon minulla onneksi oli ihana huonekaveri, minua muutaman vuoden vanhempi tyttö. Hän kertoi minulle tuon otsikkona olevan moton: "Aurinko laskee vain noustakseen uudelleen."

Kuukauden jouduin lopulta sairaalassa viettämään. Välillä kävin kyllä lomalla, mutta kuitenkin. Jälkeenpäin kun ajattelen sitä päivää kun jouduin sairaalaan ja sitä päivää kun pääsin pois, olo oli aivan toinen. Sairaalasta päästessäni olin jo paljon rauhallisempi ja osa elämänhalusta oli palannut. En enää pelännyt tekeväni itsemurhaa.

"Heippa!" tuntui kevyeltä sanoa hoitajalle ja osastolle hyvästit. Hymyilytti ja olo oli vapaa. Osasto oli raskas ja vaikea paikka elää. Silti koen että osastojakso oli minulle tarpeellinen. Minun tarvitsi saada pysähtyä hetkeksi ihan kokonaan. Rauhoittua ja laskea kymmeneen. Ja toivon aurinko loisti taas minunkin tielläni. Aika matalalla, se oli vasta nousemassa. Mutta hitaasti ja varmasti se nousee pienistä takapakeista huolimatta!

Tämän lukijoille haluan sanoa että älkää rakkaat ihmiset riistäkö omaa henkeänne. Olette arvokkaita ja tärkeitä ihmisiä tässä maailmassa. Täällä on monta semmoista joka tarvitsee teitä. Vanhemmat, ystävät, lemmikit tai sitten joku jota ette ole vielä edes tavanneet. Jos on niin toivoton olo että tekee mieli vain päästä pois, mene mieluummin päivystykseen. Olet niin arvokas ettet saa satuttaa itseäsi!

+1
+195

Kommentit

Selviytyjä09.01.2015 18:57

olen kokenut tuon saman osastohelvetin kaksi kertaa, samoista syistä kuin sinä, ja tiedän mitä se tuntuu.. voimia ❤️

+1
+242
Tani04.08.2014 16:01

Kuulostaa ihan multa! Oon tosin kokenu ton osasto kohdan jo kuusi kertaa - ja kaikki nämä yhden vuoden sisällä! Nyt kun muutin sukulaiseni luokse ja vaihdoin psykiatria, olen saanut elämän iloni takaisin. Mulle annettiin lääkkeet, jotka on viime viikolla alkanut ilmeisesti vaikuttamaan. Oon tehny tosi radikaaleja muutoksia mun elämässä. Mä oon työkyvyttömyyseläkkeellä ja jos saan Kelalta kuntoutustukea niin menen opiskelemaan puoleksi vuodeksi (joka maksaa 400e/kk, eli aika hintava jos joutuisin pelkällä eläketuella siellä käymään). Viime viikolla lopetin tupakoinnin (olen polttanut 18-vuotiaasta asti kannabista ja tupakkaa, aloitin ensin polttamaan kannabista, kunnes jäinkin koukkuun tupakkaan). Saan paniikkikohtauksia kylmästä vedestä, merestä, silloista tms. mikä liittyy veteen. Altistin itseni viime viikolla kylmään suihkuun. En tosin pystynyt olemaan kylmässä vedessä kuin ehkä 5 sekuntia, mutta jo se, että uskalsin altistaa itteni pelolleni, oli jo tosi iso askel!

Ja eilen leikkasin kutrini pois. Nyt mulla on siili. Oon aina ollut tarkka siitä miltä mä näytän ulos mentäessä, koska halusin jostain syystä olla aina paikan näyttävin ja kaunein. Mut nyt kun oon leikannu hiukset pois, oon netissä saanut silti positiivia kommentteja mun ulkonäöstä.. Oon aina kuvitellut, et miehet haluaa naisen näkösen naisen, eli pitkät hiukset ja muodikkaat vaatteet yms. Mulla on jotenkin sellanen olo, et mä pystyn nyt ihan mihin vain! En pelkää enää mitään ja huudan kyllä takaisin jos mua aletaan alistamaan! Itsemurha-ajatukset on mennyttä elämää ja toivottavasti ei tulekaan takaisin.

tani, 25v

+1
+279