Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Viime vuodelta » Yksin itsensä kanssa

Yksin itsensä kanssa

Nimimerkki 
Tapio
Ikä 
14

Olen aina ja olen vieläkin henkilö, jolla ei ole omia kasvoja, vain tuhansittain maskeja. En tiedä kuka olen, mitä osaan, en edes tiedä mikä olen. Ihminen, se sana kuulostaa minun korvissani väärältä. Jokin minä kuitenkin olen.

Itsetuntoni romahti kauan aikaa sitten. Pikku hiljaa olen saamassa sitä takaisin, mutta se on päivittäinen taistelu itseni ja mieleni kanssa. Olenko minä tarpeeksi, voinko minä olla tarpeeksi? En ole tarpeeksi.

Olen aina ollut se, joka ei seuraa muita, mutta joka tarvitsee seuraa. En pidä yksinäisyydestä, mutta se seuraa minua. Päiväkodissa minulla ei ollut paljoakaan kavereita. Lopulta paras ystäväni jätti minut sanoen: "Sinun kanssasi on tylsää leikkiä." Olin vasta pieni tytön tyllerö, joten en välittänyt siitä niin paljon. Minulla oli veljeni ja naapurissa asuvat lapset leikkitovereinani kotona. Eskarissa olin täysin samanlainen, vaikkakaan siellä minulla ei ollut yhtään ystävää, vain tuttuja joiden kanssa leikkiä. Niin positiivinen kun silloin olinkin, ei se minua saanut painamaan päätäni alas.

Sitten elämässäni tapahtui valtava muutos. Vanhempamme erosivat, jouduin muuttamaan kaupunkiin ja se jos mikä oli minulle uutta ja pelottavaa. Olin aina asunut pienellä hiljaisella seudulla, jossa autojakaan tuskin kulki kuin kaksi, ehkä kolmekin kertaa päivässä. Nyt minun pitäisi aloittaa koulukin jossain aivan uudessa paikassa.

Ensimmäisella luokalla.. Sielläkään ei tapahtunut paljon muutosta. Minua tosin alettiin kiusata. Ei pahasti, mutta välillä kuulin kuinka jotkut puhuivat minusta pahaa tai heittivät pistävän kommentin johonkin tekemiseeni. Olin silti oma vilkas itseni ja sain ensimmäisen parhaan kaverini. Leikimme usein yhdessä, kunnes hänkin alkoi välttää minua. Hänen sanojensa mukaisesti, hänen toinen kaverinsa ei halunnut leikkiä kanssani. Siitä se alkoi. Vietin pitkiä päiviä yksin, ilman ystävää. Osallistuin välillä poikien päättömiin leikkeihin, mutta ei niistäkään irronnut minulle kauheasti iloa.

Kakkosluokalla kiusaamiseni pahentui. Nyt kiusaajani osasivat jo tulla ilkkumaan minua päin naamaa, sekä piiloviestiä, milloin puhuivat minusta. Tällä luokalla sain kuitenkin ensimmäisen, oikean parhaan ystäväni. Hänen rinnallaan nousin kiusaajia vastaan, enkä välittänyt siitä mistä he puhuivat. Paras ystäväni ratsasti ja minä rakastin hevosia, joten meillä oli paljon juteltavaakin.

Kolmosluokalla tilanne paheni entisestään. En kertonut siitä kamalasti kotona, joten äitini ei tiennyt kuinka paha tilanne oikeasti oli. Minä ja paras ystäväni ei oltu enää vain pilkan ja kiusaamisen kohteita, vaan myös henkilöitä, joita pidettiin jotenkin huonoina kaikessa. Minä ja hän ei kuitenkaan välitetty typeristä jutuista. Me olimme me. Ja me olimme ikuisia. Sitten se kaikki muuttui. Kuulin parhaalta ystävältäni, että hän muuttaisi pois. Minä murruin. Paras ystäväni ei olisi enää kesäloman jälkeen luonani. Minä olisin aivan yksin.

Minä pelkäsin aloittaa nelosluokan ilman parasta ystävääni. Kiusaajat odottivat minua, eikä minulla ollut ystäviä, tai hajua siitä miten saada sellaisia. Aloin eristäytyä. Olla yksin. Siinä samassa kiusaajat iskivät minua joka puolelta, kuin puukot. Olin juuri aloittanut ratsastuksen, joten he kertoivat kuinka vain rääkkäsin hevosia ja pilkkasivat kuinka paljon huonompi minä olin kuin he. Jossain tämän luokan varrella, itsetuntoni alkoi romahtaa.

Avauduin nettiin ja siitä toinen luokkalaiseni kertoi opettajalle. Jouduin puhutteluun yhden kiusaajani kanssa ja minua syytettiin siitä, että olin avautunut sydäntäni painavasta asiasta. En ollut tehnyt mitään väärää. En ollut maininnut nimiä, kertonut ulkonäköä, vaan kertonut omista tunteistani sitä kohtaan, mitä minulle tehtiin. Silti he syyttivät minua. Silti minun piti pyytää anteeksi.

Lopulta kiusaajanikin pyysi anteeksi. Hän alkoi ystävystyä kanssani ja liityin sitten entisten kiusaajieni porukkaan. Leikimme aina välkillä tyypillisiä heppaleikkejä, tai hypimme narua. Itsetuntoni kuitenkin oli aika alhaalla. Kerran yksi luokkalaisistamme erehtyi haukkumaan tapaa, jolla pyöritin narua, koko ajan käski minun pyörittää paremmin ja syytti minua aina siitä, jos naru oli liian korkealla. Kun viimein pääsin pois pyörittämästä, sinkosin suoraan sisälle. Minä itkin ja minä piilotin sen.

Viitosluokalla olin valinnut puukässän vakituiseksi kässäkseni. Luokallemme oli myös tullut uusi tyttö, joka oli lisäkseni ainut joka oli puukässässä. Totta kai minä aloin ystävystyä hänen kanssaan, mutta vanhat ystäväni suuttuivat siitä. Olimme menossa teatteriin. Matkalla sinne ja siellä he olivat ihan tavallisia, mutta sitten kun olimme lähdössä pois, koitin herättää keskustelua heidän kanssaan. Sain vastaukseksi vain mulkaisuja ja töykeän kysymyksen: "Jos niin kovasti haluat jutella, mikset mene uuden ystäväsi kanssa?"

Olin hämmentynyt ja nyt osasin ottaa nokkaani asioita. Jätin sitten heidän kysymyksensä huomiotta ja menin uuden ystäväni kanssa juttelemaan. Seuraavana päivänä, he eivät enää halunneet olla kanssani. He alkoivat taas haukkua minua. Kiusata minua. Nyt he huutelivat jo täysin julkisesti kaikkien edessä. En avannut suutani ja kertonut opettajalle, joten ryhdyin täysin mykäksi.

Olin aloittanut pelaamaan yhtä peliä, jota yksi vanhoista ystävistänikin pelasi. Aloin siellä kysellä, mikä heitä oli vaivannut, mitä minä olin tehnyt, mutta vanha kaverini vain sanoi: "Minulla ei ole lupaa kertoa." Sitten hän häipyi. Seuraavana päivänä ystäväni tulivat syyttämään minua siitä, kuinka olin yrittänyt saada yhtä heistä puolelleni. En ymmärtänyt sitä. He alkoivat taas haukkua minua. "Kuka muka haluaisi olla tuollaisen luuserin puolella?" He eivät tajunneet kuinka paljon olivat satuttaneet minua, ennen kuin oli jo liian myöhäistä.

Ystäväni tulivat sitten yhtenä päivänä pyytämään anteeksi, mutta ignoorasin heidät täysin ja menin uuden ystäväni seuraan.Lopulta kuitenkin annoin heille anteeksi. Ja se oli virhe.

Kuutosluokalla elämästäni nimittäin muuttui yhtä helvettiä. Itsetuntoni oli poissa, kaikki rohkeuteni oli kadonnut, pidin hiuksia silmieni edessä ja vaatteita jotka peittivät todellisen minäni. En ollut enää se, joka aikaisemmin olin ollut. En enää tiennyt kuka olin. Olen lahjakas piirtäjä ja minulla olikin tapana käyttää ajatukseni piirtämiseen. Ystäväni ihmettelivät välillä, miksi piirsin masentavia kuvia kuolleista tai haavoittuneista eläimistä, mutta en voinut kertoa heille syytä. En tiennyt vielä, miksi tein niin. Se kuitenkin selvisi lopulta.

Aloin jäädä melko ulkopuoliseksi porukasta. Aloin olla hiljaisempi ja tuntui siltä kuin kukaan ei olisi huomannutkaan. Välillä he eivät edes odottaneet minua, tai lähtivät jonnekkin ilman minua. Se pisti minut miettimään. Ja lopulta, mieleni alkoi tappaa minua sisältä. Kipu raastoi rintaani ja aloin itkeä. Itkin lähes joka yö, mutta kukaan tuskin kuuli sitä. Kärsin, mutta kukaan ei huomannut kärsimystäni.

Sitten eräänä päivänä avauduin ystäville siitä, mitä tunsin. Otin sen rohkean askeleen ja he lupasivat yrittää vähän enemmän. Mutta vain yksi teki niin. Yksi niistä ystävistä nousi pilkkaajiani vastaan, käski heidän olla hiljaa. Kun olin taas kärsinyt liian kauan, avauduin tunteistani uudestaan ja siinä vaiheessa, he suuttuivat minulle ja äkkiä emme enää ollutkaan ystäviä. Tuo yksi ainut ystävä, joka oli myös riidoissa heidän kanssaan, oli kanssani, mutta kun hän sai riitansa heidän kanssaan sovittua, jäin taas yksin. Täysin, yksin.

Kipu rinnassani oli sietämätön, halusin vain kaivaa sen ulos ja kiljua, kiljua koko maailmalle kuinka halusin pois. Ja minä niin halusin pois.

Asiat paranivat, kun aikaa kului vähän eteenpäin. Sain pari muuta henkilöä, joiden kanssa viettää aikaa. Aloin käyttää hieman enemmän tyttömäistä vartaloani kuvaavia vaatteita. Mutta minä olin rikki, enkä saanut itseäni kasaan. Vaikka ystävät lopulta palasivatkin rinnalleni, en voinut enää näyttää sitä, kuinka väsynyt olin elämään maailmassani, jossa mikään ei ollut puolellani.

Luultavasti olisin jo tappanut itseni, ellen olisi liittynyt yhdelle ropesivustolle, joka seisoi tukenani, tai ratsastanut. Eläimet pitivät minut kasassa psyykkisesti, kun ropetoverini estivät minua tekemästä mitään fyysistä hyvinvointiani huonontaakseni. Olin pahasti masentunut. Eikä se edes ollut pohja.

Seiskaluokalla aloitin viiltelemisen. Ensimmäisen kerran olin tehnyt sen siksi, että yksi luokkatovereistani oli saanut oloni erittäin kakkamaiseksi, joten olin hakenut veitsen ja viiltänyt itseäni. Olin lakannut itkemästä ja hymyillyt. Aloin tajuta vasta silloin, kuinka huonoon jamaan olin menossa. Joka kerta kun ajattelin veistä, aloin hymyillä. Se yllätti minut monesti.

Olen nyt seitsemän lukuvuoteni lopussa, edelleen täysi sekamelska ja tunteiden sotku, mutta minulla on nyt asiani, josta saada voimaa. Olen oppinut näkemään maailman tavalla, joka saa minut inhoamaan muita ihmisiä, joilla ei ole niin avara katse kuin minulla. Mutta annan heille aina mahdollisuuden näyttää tosiminänsä.

Kärsin edelleen masennuksesta ja se saa minut välillä jäämään kotiin. En ole kertonut ongelmistani, sillä en löydä tarpeeksi hiljaista ja myötätuntoista kuuntelijaa, mutta tiedän pärjääväni. Käytän maskeja teeskennelläkseni, mutta se palauttaa itsetuntoani hieman.

Jostain minun pitää kuitenkin sanoa teille.

Vaikka maailma näyttäisi sinulle keskisormea, kävele sen ohitse välittämättä siitä, sillä sinä voit onnistua ja tavoitella tähtiä. Ei kannata lakata yrittämästä, sillä minä tiedän mitä olisin menettänyt, jos olisin päättänyt elämäni kauan aikaa sitten. Elämällä on paljon tarjottavaa ja vielä enemmän annettavaa. Tietenkin se ottaa oman osansa ja riistää elämältäsi jotain, mutta jatka eteenpäin, sillä jossain tuolla on ratkaisu.

Sinun pitää vain luottaa siihen ja kävellä pitkin polkua, joka on eteesi laitettu. Mielesi ehkä yrittää johtaa sinua harhaan, mutta muista, ettet saa seurata sitä. Sydän on osa jota kuunnella ja järki on asia joka todistaa sen.

+1
+308

Kommentit

Minä09.06.2017 12:05

Toivottavasti sulla sujuu paremmin😊 Voimia sulle. Älä luovuta jos sulla on kamalaa☺ vaan odota sitä päivää jona jostain saapuu se ystävä😊

+1
+86
Anonyymi on outo nimi, joten oon tuntematon ♥♡09.11.2016 8:02

Mua on kiusattu 5 vuotta Sad opettajia ei kiinnosta yhtään. ♥♡♥♡♥♡♥♡♥♡♥♡♥♡

+1
+261
Anonyymi29.05.2016 14:59

 Voimia sinulle !!!  heartheartheart

+1
+312
PullaPossu14.05.2016 19:04

Voih...

+1
+288