Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Viime vuodelta » Sirpaleina #2

Sirpaleina #2

Nimimerkki 
Minä taas täällä kertomassa elämästä ja hui kun väsyttää
Ikä 
13

"Sama vanha seinä joka ei muutu. Sama vanha kellon tikitys joka ei muutu. Sama sohva jolla istun. Sama keho jossa olen. Samat aivot. Sama sydän. Mutta kuitenkin kuin eri henkilö"

Iltaa vain kaikki otukset ja ihmiset. Ennen kuin luet tän tarinan suosittelen että meet lukeen eka tarinan "Sirpaleina", joka löytyy tuolta tarinoitten joukosta...

Eli tosiaan Sirpaleina on miun tarina kokonaisuudessaan, mutta tässä kerron miten miun elämä on jatkunut ja muuttunut viime tarinan jälkeen.

Nyt kun kirjoitan tätä on siis syyskuun loppu ja en ole nähnyt äitiäni toukokuun jälkeen tai äitiä taitaa olla väärä nimitys. Ihmistä jonka piti synnyttää miut tähän huonoon maailmaan, kutsukaammepas häntä vaikka valehteliaksi, se sopii kuin nakutettu joten kutsun tässä tarinassa häntä siksi. Mien enää halua kutsua valehteliaa äitiksi se ei tunnu oikealta. Kuten huomaa, minun ja valehtelian välit eivät ole parantuneet, vain ehkä huonunteneet. Aloitetaanpa kuitenkin kertaamaan tapahtunut vain huvin vuoksi. Ja kertomaan mitä on tapahtunut uutta.

Eli valehtelia on "äitini" eli ihminen joka oli alkoholisti ja on alkoholisti, joka on pilannu miun elämää todella paljon. Vanhempani ovat eronneet onneksi. Asuin eron jälkeen sekä valehtelialla että isälläni, mutta toukokuun jälkeen olen vain asunut isällä. En ole nähnyt kunnolla tai puhunut valehtelialle toukokuun jälkeen. Minulla ei ole häntä ikävä, vaikka kaikilla tuntuu olevan pakkomielle kysellä ja epäillä sitä. Sisarukseni asuvat kummallakin vanhemmalla.

Olen nyt siis mennyt yläasteelle. Lopetin harrastukseni koska joukkue syrji minua ja koska halusin tehdän joskus muuutakin kun olla harkoissa. Olen kaikkea muuta kun "massa"ihminen. En selviäsi tästä p****sta ilman ystäviäni ja isääni. En voi hyvin tavallaan. Ja nyt kun kaikki on tälleen jotenkin kerrottu niin voisin kertoa asioita vähän tarkemmin... Tiedän ihmiset kuinka huono tämä tapa kirjoittaa on.

Valehteliaa en tosiaan ole nähnyt. Kuten jo tavasta, jolla kirjoitan hänestä, näkee TÄLLÄ HETKELLÄ VIHAAAN HÄNTÄ. Tiedän hän on minun vanhempi ja hän on synnyttänyt minut tähän maailmaan TÄMÄN "ÄITINI" SUKU ON TEHNYT TARPEEKSI SELVÄKSI. Valehtelian puolelta tulevat sukulaiset eivät tosiaan tiedä totuutta, koska valehtelian suusta valheet tulevat sujuvasti. Pakko myöntää aikamoinen saavutus valehdella niin monelle ihmiselle uskottavasti ja saada heidät uskomaan. He siis tosiaan luulevat että isäni lahjoo minua asumaan hänen luonaan, jossa ovat väärässä.

Sisaruksistani olen huolissaan kun he ovat osan ajasta valehtelialla, voin vain kuvitella mitä kaikke voi tapahtua mutta ei siitä enempää...

Harrastus oli minulle tärkeä monta monta vuotta loppua kohden siitä tuli väkinnäistä ja stressaavaa. En siis "sopinut" joukkueeseen joten jos epäonnistuin minun joukketoverit huusivat minulle ja valittivat. Valmiiksi huono omatuntoni ei mitenkään parantunut siitä vaan pelatessa minulle tuli paha olo ja alkoi ahdistaa joten lopetin sen ja pitkäaikainen toive tehdä muutakin kuin olla harkoissa toteutui. Tietyllä tavalla kaipaan kyseistä lajia koska laji oli minulle todella tärkeä ja vieläki tekee pahaa ajatella sitä, mutta joukkuetta ei ole ikävä.

En siis ole massaa. En tiedä miksi voisin kuvailla... Yleensä vaatteeni ovatkin sitä että kaulassani on rakas niittipanta ja vaatteeni ovat yleensä aika tummaa värimaailmaa. Tämä on tällaista turhempaa mutta musiikkikin on siis todella rakasta minulle joten kuuntelemani musiikki taitaa vähän heijastua minusta.

Yläaste vai onko se ylä-aste vai mitä. Olen surkea äikässä tiedän sen. Niin kyllä Ylä-aste (?) on nyt edessä ja sitä on tullut jo hypittyä kuukauden vähän yli. Ja no ylä-aste on paljon kivempi kuin ala-aste. Ennen kuin tämä menee tylsäksi (vai menikö tämä jo ajat sitten tylsäksi :/) niin ylä-asteelta olen siis saanut paljon uusia YSTÄVIÄ (ja kavereita). Minulla ei ole kai ollut koskaan ennen näin paljon ystäviä joka on siis mahtavaa en oikeesti jaksais tätä kaikkea jos heitä ei olis, On aina kiva saada heiltä haleja <33 Olen siis pystynyt kertomaan ystäville kaikesta tästä :']

Mutta jos nyt puhutaan minusta ja siitä miltä minusta tuntuu. En tiedä mikä minulla on. Koulussa jaksan aina huutaa ja nauraa ja olla iloinen, mutta sitten tulee niitä hetkiä koulussa jolloin en jaksa nauraa vaan haluan itkeä ja kadota. Mutta vielä yleisempää tämä on kotona en tiedä mitä tapahtuu jos joku sanoo minulle jtn. En jaksa vastata, minua ei vain tunnu kiinnostavan. Olo on monesti huono ja itkettää, mutta kyyneleet ne eivät tule ihan kuin ne olisivat loppuneet tai kadonneet. Välillä miusta tuntuu että mun tunteet on taas kadonnu että en tunne mitään muuta ku ehkä kärsimystä.

Ei ole ollut sellaisia päiviä joilloin en olisi ajatellu kuolemaa, tai päiviä jolloin ei olisi itkettäny tai päiviä jolloin haluaisin unohtaa kaiken ja olla "vapaa" päästä kahleista jotka puristavat minua enemmän kun uskoisi enemmän kuin itsekkään tajuan. Nykyään ajattelen paljon menneisyyttä ja mennyttä niitä hetkiä jolloin mulla oli äiti jota rakastin, äiti joka välitti. Niistä ajoista on jo todella monta vuotta mutta vaikka en ehkä myönnä sitä itelleni kaipaan niitä hetkiä ku kaikki oli hyvin ja pystyin hengittämään ilman pelkoa pystyin elämään ilman pelkoa tai sitä että joku tulee yhtäkkiä haukkumaan minua.

Nykyään en kestä huutamista, heti kun joku huutaa minulle vihaisena minulle iskee paniikki ja alkaa oksettaa. Säikyn nykyyän helposti ja jos joku sanoo että tein jotain väärin heti tuomitsen itseni täysin ja haukun itseäni, en voi sille mitään minä vain vihaan itseäni, mutta en viiltele vaan kolautan jalkani tai käteni kulmiin ja niin edelleen en tiedä voiko sitä sanoa itsetuhoisuudeksi.

Ainoa syy miksi nykyään elän enkä satuta itteänin vakavasti on miun perhe (sisarukset, iskä + miun sukulaiset iskän puolelta) ja ystävät, mä en haluu että ne joutuu kärsimään, mie en kestä jos loukkaan tai satutan jtn mulle tärkeetä tyyppiä tai jos ne on miun takii surullisia. Miun pahin pelko on jäähä yksin, se on miun pahin pelko että miulla ei oo enää ketään joka tukee tai jolle vai puhua, mä en kestäis sitä.

Tässäpäs on joku hieno vertauskuva.

Jokaisella ihmisellä on elämässä niin sanottuja valopalloja jos ei ole niitä on vain pimeyttä, valopallot voivat olla mitä tahansa läheisiä, ystäviä, kirjoja, elokuvia, harrastuksia, naurua, iloa tai vaikka haleja mitä tahansa. Valopallot ovat jotkut isompia jotkut pienempiä, jotkut himmeitä jotkut kirkkaita. Jokaisella on edes yksi valopallo näin haluan uskoa. Miun valopalloja on jonkun verran ne ei oo mitään isoimpia tai kirkkaimpia mutta ne antaa miulle syyn elää, ne antaa miulle syyn hymyillä. Mutta pimeys on synkkää ja se leviää ja valopallot vähenee. Pimeyteen voi hukkua, Sinne voi kadota ja eksyä. Mä oon jo osaksi hukkunut mutta mulla on kuitenki valopalloja jotka antaa voimaa ponnistaa ja olla hukkumatta kokonaan.

Mites minusta on tullu näin mielikuvituksekas... no minulla on tapana suunnitella vertaiskuvia ja tuo on aika hyvä vertauskuva miun elämään. Vaikka miulla on syy elää mun on pakko myöntää että elämä on p****estä.

Mutta mulla ei taida olla enää oikeen mitään kerrottavaa tää oli lähinnä sitä että halusin purkaa miun tunteita ja ehkä joku saattaa samaistua tähän. Saatan joskus kirjoittaa kolmannen osan jos jokin muuttuu kunnolla tai jos aikaa ehtii vierehtää.

"Mie haluisi pysäyttää ajan edes hetkeksi johonki onnelliseen hetkeen ja nauttia siitä kunnolla ja olla kerranki onnellinen"

Kiitos kaikille jotka luki tän :D

TSEMPPIÄ KAIKKILLE JOTKA TARVII SITÄ JA LÄMPIMIÄ HALEJA ☆٩(。•ω<。) و ehkä jonain päivänä mie pääsen kahleistani ja jos siulla on "kahleet" toivottavasti säki pääset niistä irti~

Kyynelet tais tulla takas.

+1
+195

Kommentit

Lisää uusi kommentti

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Textual smiley will be replaced with graphical ones.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.