Sirpaleina

Nimimerkki 
Tyttönen, jolle elämäkään ei enää maita
Ikä 
12

Eli hei vaan kaikki, kiva jos jaksat lukee tän tarinan... Tästä tulee sekalaista, pyydän valmiiksi jo anteeksi...

Noniin... Eli mun elämä ei koskaan oo ollu oikein helppoa. Heti päiväkodista lähtien oon aina ollu erinlainen. Kun muut tytöt leikki nukeilla, minä leikin autoilla. Kun muut tytöt pukivat hameita ja mekkoja, minä pidin verkkahousuja.Vaikka tuolla ei ollut väliä niinkään, mutta tämän johdosta olin melkein aina yksin. Tai olihan minulla siihen aikaan paras kaverini, mutta siinä ne kaverit olikin.

Kun olin 5-vuotias, kaulassani todettiin kasvain ja minulle todettiin myös astma. Onneksi selvisin kasvaimesta leikkauksella, mutta astma on vieläkin ongelmana... Kun päiväkoti hurahti ja koulu alkoi, on elämäni vain siitä lähtien huonontunut ja huonontunut.

Kun ykkösluokka alkoi isäni lähti ulkomaille rauhanturvaajaksi sotaan. Hän on siis sotilas ja tämä häiritsi paljon koulunkäyntiäni, enkä melkein oppinut lukemaan... Sillä aikaa kun iskä oli rauhanturvaajana, niin äitini tietenkin oli kotona, mutta silloin minun muistakseni se alkoi... Silloin äitini alkoi juomaan alkoholia ja otti lainan ja joutui velkoihin. Tuohon aikaan en tietenkään tajunnu koko asiaa.

Koulussa ykkösellä minulla ei ollut taas kavereita. Paras kaverini oli mennyt eri kouluun ja luokkani tyttöjen joukkoon en sopinut. Suutuin liian helposti, halusin aina olla voittamaton leikessä, en osannut hallita voimiani ja satutin monia. Olin liian poikamainen heidän joukkoon, mutta sitten ystävystyin erään luokkani pojan kanssa ja meistä tuli hyvät kaverit. Olin aina joko hänen kanssa tai yksin. Luokkalaiseni pilkkasivat minua ja ystävääni ja siinä iässähän se tuntui kauhealta...

Pian olin jo kakkosella ja isäni tuli takaisin. Mutta äitin ja isän väleistä oli tullut riitaisemmat... Aina kun iskä oli töissä äiti joi. Kakkosella löysin myös tärkeän asian elämääni, harrastuksen. Kakkosella olin edelleen väkivaltainen ja en osannut hallita tunteitani... Minulla oli edelleen ykkösellä saamani ystävä. Kakkosella ei oikeastaan tapahtunut muuta.

Sitten tuli kolmonen ja elämäni alkoi muuttua. Äiti ja iskä riitelivät yhä enemmän ja äiti joi aina vain enemmän. Kolmosella ystäväni, jonka sain ykkösellä, ei enää ollut niin hyvä ystäväni... En edes ole varma miksi tein niin, mutta katkaisin välini häneen. Menin tyttöjen joukkoon ja aloin käyttämään verkkahousujen sijasta farkkuja ja siistimpiä vaatteita. Yritin hallita tunteitani ja ihme kyllä sain ystäviä luokan tyttöjen joukosta, mutta en niin hyviä.

Kolmosella kaulaani tuli taas kasvain ja se piti taas leikata pois. En ole vieläkään varma, kuinka vakava tuo kasvain on ollut. Ja tällöin sairaalassa, voisiko sanoa näin, löysin animen. Sairaalassa oli siis hopeanuolia, jotka katsoin. Päästyäni sairaalasta menin kirjastoon (olin siis oppinut kuitenkin hyvin lukemaan ja kirjoista oli tullut minulle tärkeitä). Lainasin hopeanuolet mangana ja näin manga ja anime astuivat elämääni.

Sitten tietenkin tuli nelonen, jolloin ei tapahtunut niinkään paljon. Äitini ja isäni riitelivät melkein joka päivä ja äitin juominen vain jatkui ja hänellä oli alkoholismi (yllätys yllätys). Äitini huusi kotona, kun iskä oli töissä, että sotkimme vaan (minulla on siis sisaruksia), emmekä siivonneet. Se tuntui tietenkin kauhealta. Nelosen lopulla elämääni astui taas uusi ystävä, joka piti myös mangasta ja animesta. Meistä tuli parhaat ystävät melkein heti.

Sitten alkoi viitonen ja elämäni muuttui paljon. Äitini ja isäni erosivat. Muistan edelleen, kuinka äitillä oli kädessään eropaperit. Oli melkein joulu ja hän huusi "Tämä on joululahja iskällenne! En olisi halunnut tätä!". Ero oli itse asiassa hyvä juttu, ei tarvinut enää kestää riitoja. Mutta äitin juominen paheni ja hän alkoi huutamaan enemmän kotona (muutimme tietenkin). Iskästä oli tullut taas onnellisempi.

Vitosella elämääni astui taas uusi henkilö, josta tuli minulle tärkeä ja titenkin hänkin tykkäsi animesta ja mangasta. Vitosen lopulla minä päädyin siihen että minulla on kaksi kaveriani ja pari nettikaveria. Vitosella oli normaalia, että joku haukkui minua idiootiksi, hulluksi, ilkeäksi, p*skaksi ja mitä niitä kaikkia on. En missään vaiheessa ole pitänyt sitä kiusaamisena, koska otin kaikki mukamas kohteliaisuutena. Mutta oikeasti se tuntui kauhealta.

Olen unohtanut varmasti kertoa vaikka mitä...

Mutta sitten tuli kutonen ja elämi romahti kokonaan. Äitin alkoholinkäyttö oli riistäytynyt käsistä. Hän joi paljon ja jatkoi kotona huutamista, mutta hän ei enää niinkään huutanut kaikille, vaan minulle. Aina, kun joku asia meni pieleen, se oli äitin mielestä minun syy. Jos kotona oli sotkuista, se oli minun syy, vaikka olisin yrittänyt siivota. Jos pyysin jotain, hän huusi että ei ehdi, koska teki jotain muuta. No hän vain joi ja huusi kaikesta oikeastaan minulle. Hän myös arvosteli isääni kaikesta, että muka hän teki kaiken väärin. Äiti väitti, että isäni lelli minua, eikä välittänyt muista sisaruksista, mikä ei ollut totta.

Isäni tietenkin oli huomannu juomisen ja kysyi asiasta minulta lisää. Kun äiti sai tietää, että olin kertonut äidin myös ajavan sen jälkeen ku oli juonut ja että äiti joi koko ajan, hän alkoi haukkua minua valehteliaksi, ylimieliseksi ja tyhmäksi. Se tuhosi minut. Tuntui niin pahalta kun hän huusi minulle. Pari kertaa huusin hänelle vastaan, mutta hän vain huusi kovempaan syyttäen minua.

Jossain välissä aloin miettimään itsemurhaa ja minusta tuli itsetuhoinen. Kaikki alkoi tuntua ahdistavalta ja kauhealta. Koulusta tuli ahdistavaa ja kauheaa. Koulussa parhaan ystäväni ja minun välit myös alkoivat rikkoutua. Pian huomasin, että en ollut enää hänen kanssa, vaan toisen kaverini kanssa, jolle jopa uskaltauduin kertomaan ongelmistani.

Sitten eräänä päivänä isäni ja minä olimme menossa elokuviin, mutta iskä oli huolissaan pikkusisaruksistani, jotka olivat äitin luona. Iskä pyysi, että kävisin katsomassa äitin luona oliko kaikki ok, mutta kukaan ei ollut kotona. Löysin vain oluttölkkejä... Äiti oli lähtenyt rattiin humalassa ja pikkusisareni olivat kyydissä... Iskä ei jättäny asiaa siihen, vaan lähdimme etsimään missä päin äiti ajeli. Pian hän tulikin meitä vastaan autolla. Kun hän huomasi meidät, hän kääntyi äkkiä ja lähti toiseen suunta ajamaan ylinopeutta. Iskä lähti ajamaan tietenkin perään ja soitti samalla poliisille.

Jonkun ajan päästä äiti ajoi umpikujaan ja yritti karata, mutta poliisit ottivat hänet kiinni, ennen kuin hän ehti lähteä minnekkään... Arvaappa, kuinka kauheaa oli katsoa, kun pikkusisareni itkivät täyttä kurkkua kun poliisit tulivat. Ja minkälaista oli katsoa, kun poliisit raahasivat äitini autoonsa...

Niin kului jonku aikaa ja jouduin käymään kaiken maailman keskusteluissa. Yhtenä päivänä iskä yksinkertaisesti sanoi "tuntuu siltä että vaikka kuinka tekisin parhaani elämässä kaikki menee kuitenkin p*skasti". Se jäi mieleen. Meni aikaa ja ilmoitettiin, että voimme mennä äitin luo. Pikkusisareni olivat innoissaan, mutta minä sanoin isälleni, etten voi mennä, en halua mennä, ajatuskin ahdistaa ja tuntuu kauhealta. Joten en mennyt äitille. En nähnyt häntä äitienpäivänä.

Kuitenkin yhtenä päiväna tajusin, että minun pitää hakea äitiltä vaatteita. Ajattelin, että äiti olisi töissä, mutta ei.... Hän oli kotona ja heti kun astuin ovesta sisään, hän katsoi minua vihaisesti ja alkoi huuta ja haukkua. Minä käännyin äkkiä ja juoksin ulos. Hän huusi peräääni, mutta en voinut olla siellä sekuntiakaan kauemmin...

Kun äiti soittaa, en vastaa puheluun. Kun hän laittaa viestin, en vastaa siihen. Jos äitini äiti soittaa tai laittaa viestin, en vastaa siihenkään, koska äiti on tuputtanut hänellä valheita. Se on ehkä heitä kohtaan väärin ja minun pitäisi yrittää, mutta se mitä ne viestit ovat, ahdistavat ja tuntuvat kauhealta. Joten en pysty. En ole nähnyt äitiäni 3 viikkoon kunnolla, mutta en haluakkaan. En tiedä haluanko nähdä häntä enää koskaan tai puhua hänelle enää koskaan, niin paljon hän on satuttanut minua. Hän ei itse tajua, että tekee väärin, vaan syyttää muita.

Äitin juominen ei ole vieläkään loppunut.
En tiedä miten jatkan tästä.
Minä en yksinkertasesti enää jaksa elää.
Vaikka en tapaisi äitiäni, on kuitenkin ahdistava olo.
Siinäpä minun elämä oli tiivistettynä.

Kaikille teille, joilla on elämässä vaikeita hetkiä ja asioita, niin tsemppiä, yrittäkää jaksaa! Minäkin yritän.

+1
+354

Kommentit

Anonyymi27.06.2017 23:18

täällä kanssa yksi samaistunut kirjoittelee 🙋
Loppujen lopuksi minulle kävi niin, etten pidä äitiini mitään yhteyttä, ja voin todeta, että olen onnellisempi ja iloisempi ilman häntä.

+1
+60
Anonyymi19.06.2016 15:11

Voimia siulle :)

+1
+331
Apua09.06.2016 14:32

Äitisi on hirveä, itselläni on melkein sama tilanne

Koita kestää ja voimahaleja<3

+1
+346
Rainboww29.05.2016 0:08

Lukemisen jälkeen ymmärrän tilannetta paremmin ;-; 

kamalaa et elämä on kohdellut kaltoin

kannattaa edetä äitisi kanssa hitaasti, tuut varmasti katumaan enemmän myöhemmin jos katkaiset välit kokonaan,

voimia ja haleja <3

-RainbowwMadness

 

+1
+334
Kauppias28.05.2016 16:10

Kauheaa!!! Toivottavasti elämääsi tulee iloa! Äitisi on kyllä kauhea ihminen sinua kohtaan...

 

+1
+330
I<3cats27.05.2016 19:30

Ihan hiveää! Yritä löytää iloa elämääsi. Puhu vaikka psykologille tai jollekin muulle. Se oikeasti auttaa. Olen itsekin ollut psykologilla viitosella koska vaadin itseltäni aina liikaa ja jos en onnistunut alion aina itkemään. Mutta psykologi auttoi.En oikein tiedä mitä muuta sanoisin. 

Sanon vielä että tsemppiä ja yritä löytää onnea!

 

+1
+350