Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Viime vuodelta » Kierteestä kierteeseen?

Kierteestä kierteeseen?

Nimimerkki 
pipipää
Ikä 
27

Synnyin esikoisena rakastavaan perheeseen. Kun perheellä ei mene hyvin, ei tule minullakaan menemään...

Eletään vuotta -92, kun äiti odottaa toista lastaan ja isä yrittää tappaa uutukaisen pannulla hakkaamalla äitiä mahaan. Hetken jälkeen kaikki on taas hyvin...

Nyt ollaan jo vuodessa -96, jolloin muistan isän muuttavan omaan asuntoon erilleen äidistä. Luulen kaiken olevan mainiosti, kunnes luuloni osoittautui vääräksi.. Olen vain 5-vuotias, kun vanhempani alkoivat juoda; toinen enemmän ja toinen vähemmän.

Isän luona kiellettyä olivat itkeminen, nariseminen, ikävöiminen sekä tylsyyttä valittaminen. Isän luona oltiin kodin vankina ja ulos päästiin vain, kun alkoholi/tupakka loppuneet taikka isä liian humalassa meitä vahtimaan. Hyväksikäyttö on asia jonka muistan aina, mutta en siitä ikinä pysty puhumaan; en edes tässä.

Meillä oli nyrkki jota pelättiin ja siitä ei puhuttu edes kysyttäessä koulussa. Isän veli oli hieno mies, töissä käyvä kunnollinen ihminen, joka meillä tarpeeksi kyläillessään rappioitui isää huonommaksi. Kerrankin meillä kyläillessään isän esittäessä täydellistä vanhempaa veljeltä aukesi pää, sekä isältä huuli.

Kotona jos itki, sai tuntea elämää suurempaa tuskaa joko esineestä tai isän nyrkistä. Mummoni kuolivat kk sisään kumpikin ja tätä ei saanut itkeä. Eikä jäljistä kertoa.

Isällä jos oli paha olo, mentiin "naapuritaloon" oloa helpottamaan ja me alle 8-vuotiaat saatiin kantaa hänet kotiin kenenkään edes puuttumatta asiaan.

Äiti ei ollut ikinä kotona; joko töissä tai baarissa. Vieraita miehiä kävi meillä päivittäin. Jouduttiin jopa klo 16 menemään veljeni kanssa nukkumaan, koska äitillä oli parempaa seuraa. Erään kerran äiti sotki asiat niin pahasti, että jätti erään miehen meitä vahtimaan ja haki baarista lisää seuraa.

Nuoruuteni vietin suljetulla osastolla ja perhetukikeskuksessa, koska vika on minussa. Kaikki suhteeni olen elänyt väkivallan alaisena, koska jotenkin hullulla tavalla se on minusta normaalia.

Vieläkin näin alle 30-vuotiaana monet terapiat ja psykologit läpikäyneenä peitän kaiken; en hyväksy mitään, en kiellä mitään, mutten kerro mitään.

Apua en enää uskalla hakea ja pelkään ihmisiä. Omiakin lapsia säälin, sillä pelkään seuraavani vanhempieni jälkiä.

Juttu todella tiivistetysti.

+1
+294

Kommentit

Hae apua <331.07.2016 18:58

Tuli kyyneleet silmiin sun tarinaa lukiessa ;( Tiiän ees vähän kuinka rankkaa sulla on ollu, kun itsekin olen suljetulla vieraillut. Tsemppiä toivottavasti olet löytänyt uusia ihania ihmisiä elämääsi Voimia <3

+1
+267
outo28.07.2016 9:24

mikä sun suhde vanhempiin on nykyään? toivottavasti uskaltaisit hakea apua, kuulostaa tosi rankalta toi sun tausta! VOIMIA

+1
+292