Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Talta vuodelta » Päästä menneisyydestä irti

Päästä menneisyydestä irti

Nimimerkki 
Harhakuvitelma
Ikä 
17

Käyn ammattikoulun toista luokkaa. Täytän vuoden lopussa 18. Lähes kaksi vuotta olen jollakin tapaa ollut kiinni menneisyydessäni ja siitä irrottautuminen on tehnyt kipeää. Mutta kokemukset vahvistaa. Kerron taustaani ''hieman''...

Oli kesä, olin 15 ja olin kesätyössä parhaillaan. Olin juuri päätänyt peruskouluni. Kaiken piti olla hyvin, mutta vuoden alusta lähtien olin huomannut merkkejä sillä hetkellä hyvin mahdollisesta tapahtumasta - vanhempien erosta.Tai, olihan se tunne ollut läsnä jo erittäin pitkään, monta vuotta itseasiassa. Nyt se vain oli varmempaa. Ja tapahtuihan se lopulta. Äiti pakkas kamat yhteisestä kodista ja muutti puolessa väliä kesää kaupungin toiselle puolelle. Isä jäi asumaan hetkellisesti omakotitaloomme. Talossa olin asunut koko lapsuuteni, yli 10 vuotta. Niin kauan kuin muistan.

En ollut päässyt opiskelemaan, joten menin ammattistartille keräämään pisteitä tulevaa yhteishakua varten. Koulu alkoi. Koulu meni ihan ok. Vanhempani laittoivat talon myyntiin syksyn aikana... Äitini muutti miesystävänsä kanssa uuteen kämppään, miesystävä vaikutti ihan mukavalta.

Tammikuussa, talon oltua vain muutaman kuukauden myynnissä, tuli tieto että kaupat oli tehty. No niin, siitä se alkoi kaikki shitti. Talo, mun koti, oli ollut mulle mittaamattoman tärkeä. Hiihtoloma meni pakatessa koko omaisuutta laatikoihin. Isän puolelta muutto kerrostaloon. Äitin kanssa alkoi jostain syystä mennä sukset ristiin - tuli riitoja jne. Aloin oirehtia. Mun mieli alkoi murentua pikkuhiljaa. Kaikki tuttu ja turvallinen oli ''viety''. Olo oli aika sirpaleinen ja tyhjä. Koulun loppuessa oli vielä ihan jaksavainen fiilis, sain opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta. Ainut hyvä uutinen sillä hetkellä. Silti... oli edessä jälleen kerran muutto (äidin puolelta).

Kesän puolessa välissä en enää päässyt ylös sängystä. Eristäydyin. Päivät meni sisällä ja mulla oli helvetin paha olla. Kukaan ei huomannut silloin vielä mitään. Siinä se loppukesä menikin. Sain onneksi kerättyä itseni ennen muuttoa ja koulun alkua.

Koulu alkoi ihan ok, ja asiat alko menemään taas paremmin. Silti, elin lähes koko ajan puolittain menneisyydessä - koin asioita menneitten muistojen, aistimusten ja tuntemusten kautta. Se oli turhauttavaa. Loppuvuodesta jälleen muutto, tällä kertaa isän puolelta. Elelin viikonloput ja lomat isällä, äidillä viikot.

Kevät tuli ja tuli myös shittiä niskaan. Sain tietää että miesystävä oli alkanut sekoilla, kuormittanut henkisesti äitiäni niin että hän oli psyykkisesti aivan rikki, syksystä lähtien kuulemma. Myöhemmin Jouduimme soittamaan kaksi kertaa poliisit. Mulle tuli koulusta poissaoloja paljon. Henkinen vointi alko taas mennä alamäkeen ja puolen vuoden takaiset tuntemukset taas pintaan. Olin taas se sama masentunut mytty - motivaatio olematon, jokainen asia vaati ponnisteluja henkisesti, mikään ei kiinnostanut eikä millää ollut väliä, ajatukset kiersi kehää, päivät meni maatessa. Jouduttiin lähtemään pakoon yhteisestä kodista äidin kanssa. Vanhemmat oli huolissaan mun voinnistani, olin molemmille kertonut fiiliksistäni. Ihme kyllä jaksoin esittää kodin ulkopuolella aika hyvin että kaikki ois ok. Sisältä fiilis oli revitty ja tyhjä.

Tuli viimeinen työssäoppimisjakso joka oli pakko puskea läpi, ja onnistuin ihme kyllä. Työssäoppi ei ollut todellakaan helppo. Mutta kesän alussa molemmat haettiin apua. Tämä kesä meni käydessä psykalla ja nyt on jo PALJON parempi olo kuin pitkään aikaan. Kevään aikaiset kokemukset lähensi äitiäni ja minua merkittävästi. Äitinikin voi jo paremmin.

Olen puolentoista vuoden aikana muuttanut yhteensä 7 krt. Elämäni kulkee kahden kodin välillä.

Haluan tarinallani kertoa että uskaltakaa päästää irti menneestä, vaikka se tekiskin kipeää. Kohdatkaa elämän ylä- ja alamäet asenteella, älkää luovuttako! Uskaltakaa kertoa tuntemuksistanne tms. jollekkin, se oikeasti auttaa. Älkää jääkö yksin huonon olon kanssa.

+1
+5

Kommentit

Harhakuvitelma11.08.2017 16:22

Lisään muutaman asian, mitä unohdin kirjoittaa, koska kirjoitin alkuperäisen tekstin kolmelta yöllä.

Mulla on kolme hyvää ystävää, joista kaksi on muuttanut opiskelujen ja muiden syitten takia toisille paikkakunnille. Puhun nyt näistä kahdesta. Kummankin olen tuntenut kauan. Toisen koko elämäni, toisen lähemmäs 10 vuotta. Kummatkin tärkeitä. Vaikka tottakai ollaan yhteyksissä silloin tällöin, masentaa se tieto, että toinen ei olekkaan vaan muutaman kilsan päässä - vaan jopa satojen. Enää ei voikkaan tosta vaan sopia mitään vaan suunnitella pitää etukäteen aika paljonkin.

Ystävien ''lähteminen'' on tehnyt osansa mun olossa puolentoista vuoden aikana. Toisen kanssa olen etääntynyt jonkin verran, hän itsekkin myönsi sen. Vituttaahan se.

Olosta: Juteltuani muutaman kerran ammatti-ihmisen kanssa, tajusin yhden hyvän sanan joka (merkitykseltään) on vaikuttanut mun oloon merkitävästi - pysyvyyden tunne.
Olin tottunut ekat 15 vuotta elämästäni olemaan aloillaan, samassa paikassa, tutussa ympäristössä, samat ihmiset ympärillä.Yhtäkkiä vyyhti alkoi purkautua ja lähti tuttu ja rakas ympäristö, jonka myötä siis tuntui että elämältä ikäänkuin olisi pudonnut pohja, matto vedetty jalkojen alta.. .mikä nyt onkaan hyvä sanonta. Kuulostaa ehkä aika typerältä, mutta tältä se tuntui. Muuttoja tuli ja suurin osa omaisuudestani pysyi laatikoissa. Vain välttämättömimmät tavarat pidin esillä. Sekin vaikutti paljon oloon.

Koko paskaan liittyy niin monta pikkutekijää joitten muuttuminen tai lähteminen on hankaloittanut sitä arkielämää ja näin ollen maalannut mieltä mustemmaksi.

Vanhempani kärsivät erosta omalla tavallaan, he olivat olleet yhdessä melkein koko elämänsä. Kummatkin purkivat minulle oloansa, onhan se siis hyvä että tiedän enemmän asioista ja tiedän heidän näkökulmansa asioille jne. mutta he myös ''haukkuivat'' toisiaan minulle. Ajan myötä se kaikki tieto ja ne sanat vain lisäs henkistä taakkaa entisestään. Olin kuin joku sananvälittäjä, kahden tulen välissä.

Katsoin itseäni peilistä tuossa keväällä kaiken sen hetkisen paineen alaisena ja en tunnistanut itseäni. Minne se entinen minä oli mennyt? Miksi minusta tuli tälläinen? Itkin tuona aikakautena enemmän kuin koskaan. Mulla ei koskaan ole ollut niin paha olo. Elämä potki toden teolla päähän. Asiaa vaikeutti entisestään se että ei mulla ollut vielä mitään stressinhallintakeinoja tai muita taitoja, en ollut koskaan aiemmin kokenut mitään tälläistä.

Jos mun pitäis puhua mun olosta tarkemmin ja pitkästi niin elämä tuntui joissakin paikoin harmaalta, ei ollut värejä.. jos värejä oli, ne oli haaleita. Joka päivä yritin vain selviytyä. Päivät meni ohi. En saanut otetta oikein mistään. Tuntui ku olisin menettänyt hallinnan kaikesta... tunteista, ajatuksistani, kehostani. Olin ku joku zombi, en ollut hereillä kokonaan mutten silleen unessakaan. Mun menneisyys sekoittui nykyisyyteen ja kaikki tuntui vähän epätodelliselta. Ajelehdin vaan eteenpäin vailla suuntaa. Jaksamattomuuden ja voimattomuuden tunne oli ollut pitkään riesana, se alkoi jo syksyllä. Keväällä se oli vaan lisääntynyt. Ei meinannut jaksaa yhtäkään päivää mutta jostain sitä vaan väkipakolla veti jostain voimaa puskeakseen arjen läpi, ettei koulu olis kussu tai edes se vähäinenkin elämä mitä nyt oli. En jaksa kuvailla enempää mutta tässä oli nyt vielä vähän enemmän taustaa kirjoitelmaani liittyen. Huolimatta siitä että voin nyt ihan hyvin, niin mulla kirjoittaminen auttaa. Halusin sen nyt jonnekkin purkaa.

+1
+5