Etusivu » Tarinat » Lue tarinoita » Talta vuodelta » Myönnän itselleni, että olen masentunut

Myönnän itselleni, että olen masentunut

Nimimerkki 
Sinä riität
Ikä 
17

Hei kaikki. Ihanaa ensinnäkin, että just sä päätit tulla lukemaan tarinaani. Vaikea päättää mistä aloitan tarinani. Haluan ehkäpä painoittaa ensiksi, että olen sellainen, joka pitää vaikeat asiat sisällä. En siis kerro mieluusti surullisia ja vaikeita asioita eteenpäin.

Ei ole koskaan ollut helppo avautua, kertoa ja puhua omista ongelmista. Päällepäin olen nimeonmaan erittäin iloinen nuori, joka näyttää pitävän oikein hauskaa aikaa koulussa kavereidensa kanssa, sellainen joka on aina ollut päällepäin se positiivinen ja niin onnellinen. Vaikeista asioista on siis tämän takia niin niin vaikea puhua muille, koska en vain osaa antaa itsestäni sitä kuvaa. "Kunnollinen ja pirtsakka tyttö onkin sisimmässään surumielinen ja masentunut". Hullua eikö?

No okei, ensinnäkin kaikki alkoi yläasteesta. Olin seiskaluokalla, kun tutustuin erääseen poikaan. No tän pojan kans kaikki luisti loistavasti, kuin unelma! Me vietettiin loistavaa aikaa yhdessä ja meillä oli hauskaa. Siitä olisi voinut tulla jotain suurempaakin. Mutta onnekseni, ei tullut! Hän muuttui täysin, sanoi erittäin kurjia asioita, sekä riitelimme paljon. Koko homma meni täysin pieleen. Sitten meni välit poikki.

Olen aina ollut sellainen, joka ottaa todella raskaasti läheisten ihmisten menettämisen. En pääse niistä helposti yli, siinä kestää aina todella kauan. Olin saanut liian nopeasti todella tärkeän henkilön elämääni jonka myöskin liian nopeasti menetin. Elämä tuntui luistuvan raiteilta täysin. Teini draamaa, riitoja, kurjia haukkumanimiä. Tälläistäkö se kaikilla on?

No siitä lähti ensimmäinen ja pitkä alamäkeni. Tällöin viitelin itseäni ensimmäisen kerran. En sanoisi, ettäkö se oli kovinkaan paha, mutta jäljet siitä jäi jotka vieläkin siinä ovat, enkä tiedä kauanko siinä pysyvät. Mulla oli vain yksi ilta niin paha fiilis, että oli pakko. Itkin monta kertaa tän ihmisen perään vaikka niin paljon olikin aiheuttanut kuraa mun elämässä. Se oli tullut mulle vaan liian tärkeeks. Lopetin keskustassa hengaamisen, en enää käynyt siellä. Pidin vain lähimmät ystäväni vierelläni, he eivät kylläkään valitettavasti osanneet eivätkä tienneet auttaa minua.

Nykyään olen päässyt tästä ihmisestä jo ylitse. Ns "paranemis"prosessi oli pitkä, mutta pääsin yli. Tämä tapahtuma kumminkin jätti syvät arvet elämääni. Minua satutetaan paljon joka päivä henkisesti, kurjilla haukkumanimillä ja sanoilla. En tunne kenenkään pitävän enää minusta. Koulussa täytyy joka päivä kestää tälläistä kuraa niskaan, olen alkanut ottamaan asian todella raskaasti. Ihan kuin jokainen ilkeä sana heikentäisi minua entisestään. Vertailen itseäni aivan liikaa muihin, en näe itsessäni enää läheskään yhtä paljoa kauniita asioita mitä ennen näin. Haluan laihduttaa ja näyttää paremmalta, vaikka olen erittäin sopusuhtainen nuori. Käyttäydyn typerämmin opettajille ja niille ainoille läheisille ihmisille jotka ovat pysyneet elämässäni, heille minä suurimmaksi osaksi vain tiuskin. Joka päivä saan luokassa jännittää, että millon joku taas avaa suunsa ja huutaa minulle jotain. Kukaan ei puolusta mua, ei mun parhaat kaverit jotka ovat siihen liian ujoja. Tästä olen aina heille niin vihainen koska en halua että he antavat minun kestävän tätä yksin. Rakastan heitä yli kaiken sekä mahtavaa perhettäni, minulla on kyllä aivan upeita ihmisiä vierelläni ettei parempia voisi toivoa! Mutta en saa nykyään elämään minkäänlaisia uusia positiivisia asioita, enkä nauti oikein mistään enää. Elämä tuntuu välillä erittäin toivottamalta. Perheessäni on tapahtunut uusia muutoksia, enkä näe enää vapaa-ajallani kuin muutamaa samaa ja tiettyä ystävääni. Lopetin ainoa liikuntaharrastuksen, eikä minua enää innosta oikein mikään. Aina koulusta tultuani puen päälleni rennommat vaatteet ellei minulla ole sinä päivänä menoa. Sitten aloitan vaan puhelimen selailun ja elokuvien katselun. En tee mielestäki elämässäni enää mitään järkevää. Usein olen niin väsynyt koulun jälkeen lyhyiden yöunien vuoksi, että saatan jopa ottaa päikkärit. Onko se normaalia teini-iässä olla niin väsynyt?

Osa päivistä menee paremmin, minulla on kuitenkin tärkeä perhe ympärilläni ja ne muutama ystävä joita voin nähdä. Elämäni on muuttunut paljon, huonompaan suuntaan ala-asteesta sillä silloin touhusin ja puuhailin kaikenlaista koulun jälkeen. Nykyään vain makaan siis sängyssä, nukun tai saatan syödä jotain herkkuja. En tee enää läksyjä, pakolliset teen koulussa välkällä. Koe numerot ovat silti pysyneet hyvissä arvosanoissa.Osa päivistä taas menee liian huonosti, alkaa ahdistamaan asiat ja en saa tehtyä päivän aikana oikein mitään. Tänään itkin puolituntia yöllä sängyssäno, sillä alkoi ahdistamaan. Silloin viitelin toisen kerran, pienen naarmun vain, mutta silti.

Elämästäni löytyy huonoja sekä hyviä päiviä. Mielialani vaihtelevat suuresti. En tiedä mitä tehdä. Olen vakavissani harkinnut hommaavani apua.. Uskon, että sitä saan kunhan vain ryhdistäydyn ja menen esimerkiksi koulun terkkarille!

Haluaisin vielä kiittää heitä jotka tänne asti ovat jaksaneet pitkän ja varmasti aika "epäselvän" tarinan lukea. Masennuksesta kärsivät ihmiset eivät kamppaile yksin asiasta. Pysykää vahvoina ihmiset, leuka pystyyn ja valoisampaa tulevaisuutta kohti. Pitäkää lähimmäiset lähellänne älkääkä ajako heitä pois päin. Just sinä olet tärkeä!

Kiitos kun sain jakaa tarinani! <3

+1
+16

Kommentit

Sinä riität02.12.2017 0:25

Superkiitos kommentistasi Anonyymi! ❤

Elämä on välillä todella rankkaa meille jokaiselle, mutta jos kamppailet samoista ongelmista kanssani, toivon todella että olisit se rohkeampi meistä kahdesta ja menisit puhumaan jollekkin. Olen ehtinyt kyllä itse jo useasti miettiä sitä, että hakisinko apua, mutta kuten tarinan alussa mainitsin, en ole sellainen ihminen jonka olisi helppo kertoa kaikesta tuntemattomalle. Yritän vielä joku päivä mennä, jos asiat karkaavat käsistä!

Kiitos tsempeistä ja sinnekkin suuret halit ja rakkaudet, toivon että elämäsi kääntyy vielä paremmaksi❤

+1
+9
Anonyymi30.11.2017 23:53

Miten voikaan kuullostaa niin tutulta?! Mietin itekkin onko normaalii et väsyy ihan tyhjästä mut yöllätaas ei vaan osaa nukkua...

Mulla on niin sama fiilis mut en oo ees niin ”hyvä” et ansaitsisin kokee parisuhteen, vaikka tän tarinan perusteella en haluiskaan ja hirveetä mitä oot joutunu kokemaan...

Jos oikeesti ymmärrät jo itekkin et kaikki ei oo hyvin nii hae ihmeessä apua!! Mä en oo ite vielä valmis siihen mut sä voit yrittää ja onnistua!

Voimia sulle ja kaikille<3

+1
+14