Aihe: itsetuhoisuus

Mä istuin mun perheen ruokapöydässä. Keskusteltii porukoiten kanssa siitä et lähtisinkö niitten kanssa Lofooteille ja mä vastasin kieltävästi.

Vaihdoin nyt syksyllä uuteen kouluun, mun edellisessä koulussa oli hirveetä. Olin siellä 6 vuotta. Se alko niin et heti kun tulin siihen kouluun 2lk puolessa välissä niin mua alettiin kiusaan. Mun kenkii heiteltiin ulos, kasteltii hanassa ja laitettiin vessänpönttöön.

Tää kaikki alko siitä, kun mun isällä todettiin aivokasvain, kun olin 9. Se sai jonkinlaisen epileptisen kohtauksen kotona ja siit sit alettii ne tutkimukset.

Oon tällänen perus 13-vuotias tyttö. Mä olin itsetuhonen ja yritin pari kertaa tappaa itseni.

Oon ollu pirteä 13v poika. Kesällä mul alko masennus huomasin sen ku kaveri sano et syö jtn, sanoin että en jaksa ja en ollu syöny 15h mitään.

Ahistaa olla minä. Miks mun pitää olla tässä kehossa ja mielessä? Vihaan itseäni ja kaikkea sitä mitä olen ja nään. Mitä muut näkee on vaan kuori, jota peittää kusipää.

Hei, ajattelin että kirjoittaminen auttaa joten ajattelin kokeilla. Aloitan vaikka siitä että tarina tulee olemaan monimutkainen, perhekuvioni on mitä on.

Mulla on ollu masennus sen verran kauan, etten kunnolla muista aikaa, kun mulla oli hyvä olla.

Koko elämäni on tuntunut siltä, etten ole mitään. On ollut yhtä paska fiilis niin kauan, kun vain muistan.

Aattelin avautuu teille mun menneisyydestä ja sen sellasesta, vaikka ihan vertaistukena, jos joku haluu.

Musta tuntuu nii suunnattoman pahalle täl hetkel et en kestä. Ahistaa nii kovaa et tekis mieli oksentaa. Tuntuu et itsemurha ois ainoo keino lopettaa tää jatkuva huono olo.

Mä en oo koskaan viillelly tai yrittäny itsemurhaa. On mulla ollu joskus itsemurhasia ajatuksia, mutta ei sen kummempaa. Just äsken mä vaan itkin ja puristin mun kynnet mun ranteisiin. Mä kävelin ikkunalle ja meinasin jo avata sen.

Olen siis 12-vuotias hiukan ujo kuudesluokkalainen tyttö, mua vois päältä päin pitää täysin normaalina, mutta oikeasti asia on toisin.( Mulla ei siis ole todettu masennusta tai muuta tällaista).

Kaikki alkoi kun jäin luokalle kakkosluokalla, minun kaverit olivat jo kolmosluokalla eikä minulla ollut koulussa paljoa kavereita. Minua kiusattiin paljon, yksinäistyin pikkuhiljaa ja tunsin itseni alakuloiseksi ja rumaksi, turhaksi, luokkaretkellä lintsillä liikuin vain opettajan seurassa, koulunkäyntini huononi, aloin pelaamaan paljon, aloin näkemään myös paljon painajaisia ja nukuin huonosti kun pelkäsin.

Hei! Oon jo ennenkin kirjottanu tänne, mut aattelin nyt kirjottaa uudestaan c: Kerrataans vielä se, mitä kerroin siinä viime 'tarinassa'. Eli, mun itsetuhoisuus alko joskus 7lk-8lk.

Kaikki alko ku mua kiusattiin 4-luokal.

Yritän kertoa tämän lyhyesti, mutta olen 14.v tyttö, jota ollaan kiusattu ja isä kuoli tänä vuonna, minkä takia aloin viiltelemään. Poltin jo aikaisemmin mutta nyt enemmän.

Oon juuri 16 vuotta täyttänyt tyttö. Elämähän mulla pitäis olla ihan mallillaan.

En oikeesti jaksa enää. Mun perhe on väkivaltanen.

En tiiä miten tän selittäisi, mut yritän. Oon aikasemminkin kirjoittanu tänne, mutta syistä en kerro nimimerkkiäni, jota käytin aikasemmin.

Olen 14-vuotias tyttö. Kärsin tällä hetkellä ahdistuksesta, masennuksesta ja syömishäiriöstä. Vihaan itseäni.

Hei. Oo lukenu täält tosi paljon muiden tarinoit ja oon samastunu niihi paljo. Mun tarina... se kertoo masentuneest ja luultavasti ahistuneest tytöstä, joka ei nää itellään tulevaisuutta.

Kaikki alkoi siitä, kun huomasin ensimmäisellä luokalla, että olen isompi kuin muut (tai ainakin ajattelin niin). 1.-3. luokilla en vielä hirveästi kuitenkaan keskittynyt ulkonäkööni. 4.

Joo elikkäs oon 13-vuotias tyttö. En tiedä miten aloittaisin tän. Mulla on paska olla koko ajan. Jouduin laitokseen n.2 vuotta sitten äitienpäivänä. Vanhemmat eros ku olin 4 luokalla.

Oon tässä nyt viime vuodesta lähtien saanu ihan järkyttäviä ajatuksia päähän. Oon viillelly jotain puoli vuotta ja en oo kertonu siitä kellekkään.. Kaikki sanoo että haen huomiota viiltelemällä, mut en hae. Mun elämä on tuskaa..

Mulla oli ollut pitkään kaksi tosi mukavaa kaveria. Niille mä puhuin paljon ongelmistani liittyen masennukseen, joka oli kestänyt mulla jo kolmosluokalta asti.

Oon 14 ja aloin viillellä, ku olin jotai 12. Se lähti siitä, että isoveli oli viillelly ja näin veriset lakanat kylppäris ja kysyin mutsilta, miks näis on verta.

Mä oon 15-vuotias ysiluokkalainen. Ja mä haluan jakaa oman tarinani.

En tiedä, että onko minulla masennus vai oon muuten ihan sekaisin. Päässä liikkuu niin sairaita ajatuksia. Esim. itsemurha, toisen  ihmisen sattuttaminen ja itseni satuttaminen.

Kun synnyin, olin iloinen pieni lapsi. Nyt olen 11 v. Päiväkoti-ikäisenä olin iloinen ja eskarista alkaa oikeastaan tämä tarinani.