Aihe: ahdistus

Olen 17-vuotias ja olen jo kaksi vuotta kärsinyt jonkinlaisista mielenterveydellisistä ongelmista. Kaksi vuotta sitten huomasin tuntevani itseni surulliseksi ja että elämässä ei ole mitään järkeä.

Yksinäisyys on tunnetta siitä, ettei ole ketään, joka kuuntelisi, ymmärtäisi, olisi tukena tai edes seisoskelisi samassa porukassa.

Tää kaikki alko siitä, kun mun isällä todettiin aivokasvain, kun olin 9. Se sai jonkinlaisen epileptisen kohtauksen kotona ja siit sit alettii ne tutkimukset.

En nyt viittis kirjottaa mitään erittäin pitkää stoorii  tänne, joten yritän  tiivistellä mun elämää tähän.

Olen 16 vuotias tyttö (2001 syntynyt) ja ajattelin kertoa tässä omasta kokemuksestani ahdistuksen kanssa. Eli kun tulin yläasteelle kaikki meni vi*uiksi. Seiskalla luokassa oli paljon kiusaamista ja jouduin itsekkin kiusaamisen kohteeksi koska puollustin frendiäni ketä kiusattiin.

Vuos 2020 on ollu toosi outo. Eka, korona, sit kiinan paiserutto, mitä vielä? Mua ahistaa korona ihan tarpeeks, mut sit tulee viel paiserutto. Millon tää loppuu? Loppuuks tää ikinä?

Ennen kävin salilla ja huolehdin itsestäni. Nykyään on todella vaikea saada aikaiseksi mitään. Kaupassa käynti ahdistaa. En jaksa nousta aamuisin sängystä

Mun elämässä on oikeestaan kaikki asiat tosi hyvin tällä hetkellä. Oon tosi kiitollinen kaikista asioista mun elämässä.

Kaikki alko vissiin siinä 2017 paikkeilla, ku olin vitosella. sillon viilsin ekan kerran, ulkonäköpaineista johtuneen ahdistuksen takia.

Halusin vaan tulla jakamaan tän tarinan ja mun tunteet.

Moi, oon tämmönen 13v kutos luokan tyttö. Oon aina ollu se ujo ja säikky, joka ei oo uskaltanu mennä puhuu tuntemattomille.

Ahistaa olla minä. Miks mun pitää olla tässä kehossa ja mielessä? Vihaan itseäni ja kaikkea sitä mitä olen ja nään. Mitä muut näkee on vaan kuori, jota peittää kusipää.

En tiedä mistä pitäisi edes aloittaa.. Viillelly oon noin 5 kk ja itsemurhaa oon harkinnu muutaman kuukauden nyt. Haluan pois! En mä halua opiskella monta vuotta, jotta saan työn, jotta voin tehdä sitä kunnes oon liian vanha ja raihnainen ja sitten vaan kitua ja kuolla! Elämässä ei ole mitään hyvää....

Olen aina asunut noin 500 henkilön kylässä, täällä en ole oikein ikinä viihtynyt enkä tule koskaan viihtymäänkään.

Hei. Oon semmoinen 13-vuotias tyyppi. Pyydän, ettette iän perusteella kuitenkaan vielä tuomitse. Tää voi hyvinkin olla pitkä ja epäselvä teksti, joten valmistaudu?

Viime vuonna tapahtu jotain, mikä muutti mun elämän! Oon aina ollut täydellisyyttä tavoitteleva ihminen ja vaadin iteltä aina tosi paljon. No, viime vuosi oli mulle elämäni vaikeinta aikaa.

Muistan, kun pienenä olin aina iloinen. En malttanut mennä nukkumaan, kun odotin, että seuraava päivä koittaisi.

Hei. Tää ei oo tarina, mut mua pelottaa.. mun on vaikeeta miettii mitä kirjotan tähän, ku mun mieli on iha sekanen, mut joo..

Ennen ajattelin, että minussa on vikaa, että en kuulu tänne.

Moi, mä jaan mun tarinan tähän asti osiin.

Kaikki alko menee persellee vuoden alussa alko masentaan ja kaveri suhteet oli iha sekasi. Oon siis tämmöne 13v poika, joka on kaikkien mut ei kenenkää kaveri.

Moi oon 14v tyttö. Asun tosi pienel paikkakunnalla, joten mun luokka on ollu lähes sama 1.lk saakka.

Olenpa kerran minä. Mää oon 15v tyttö (ysillä siis). Käyn koulussa, oon ilonen. Ei mulla oo mitään ongelmia. Saan kokeista kymppejäki. Mua ei kiusata. Mulla on kavereita. Harrastan käsitöitä.

4lk alkupuoli meni tosi hyvin. Koulus oli kiva käydä ja elämä oli kivaa. 4lk kevätlukukausi kuitenkin koitti.Aamuisin mulla oli aina paha olo.

Hei! Eli siis mun elämä on ollu tähän asti todella vaikeaa ja joka päivä tuntuu tosi pahalta. Mulla on tosiaan ollu paljon pelkoja esim.

Oon kirjottanu tänne aikasemminkin, mutta nyt tää asia on vaan pahentunut. Tää viimesin viikko on ollu yhtä helvettiä. Siis en kestä tätä elämää.

Tulin nyt vuodattamaan tekstin muodossa nykyistä tilannettani. Oloni on vain ahdistuneempi ja stressaan enemmän. Koulussa käyn vain sen takia, että näen ihastusta ja parasta kaveriani.

Niin sekavaa ja sumusta. Niin täynnä tuskaa ja kipua. Mä oon jo turtunut.

Pappani kuoli parivuotta sitten,  en itkenyt kenenkään nähden.

Olen jo noin 3-4 vuotta kestänyt tuskaa... Olen koko ajan vihainen ja surullinen ja huudan koko ajan muille. Heti kun iskä ja äiti erosivat elämästäni tuli helvettiä.